Järjestöjen rooli resilienssin vahvistajina

Sixten Korkman (2020) on arvioinut suomalaisen yhteiskunnan tähänastista resilienssiä kriisioloissa hyväksi. Maassamme on ollut yhteisvastuuta korostava arvopohja, toimivia instituutiota, korkea sivistys, varsin vakaasti toimiva pohjoismainen yhteiskuntajärjestelmä sekä luottamusta.

Järjestöillä on ollut ja on merkittävä rooli muun muassa luottamuksen, yhteisvastuun ja sivistyksen rakentamisessa sekä asiantuntijuuden tuottamisessa. Kriisitilanteissa(kin) on korostettu yhteisöllisyyttä. Myös monet sosiaaliset innovaatiot ovat lähteneet liikkeelle järjestöistä.

Poikkeusoloissa toimiessa järjestöt tavoittavat ihmisiä, joita ei viranomaistoimin tavoitettaisi.

Koronakriisi saattoi näyttäytyä ensin muutoksena, jossa järjestöjen toimintaan tuli hetkellinen katkos ja lamaantuminen, kunnes uudet tavat ja mahdollisuudet toimia selkeytyivät. Osa järjestöistä siirtyi nopeasti verkkovälitteiseen toimintaan, ja osalle korona-aika on osoittanut osaamisen katveikkoja (esim. digitaidot). Kriisin pitkittyessä järjestöt ovat pystyneet luomaan uusia toimintatapoja ja toimintoja sekä muuntamaan joustavasti toimintaansa tilanteeseen soveltuvaksi.

Suomalaiset järjestöt ovat rakentaneet siltaa toisistaan etäällä olevien yhteiskunnan kerrosten välillä (ks. esim. Bergenheim 2020). Poikkeusoloissa toimiessa järjestöt tavoittavat ihmisiä, joita ei viranomaistoimin tavoitettaisi, ja näin on voitu nähdä erilaisten ihmisryhmien todellisuutta (vrt. Lind 2020).

Järjestöt vaikuttavat ja tarjoavat oppimisen paikkoja

Järjestöillä on tärkeä tehtävä niin iskua vaimentavan resilienssin kuin sopeutuvan resilienssin kannalta. Sopeutuvalla resilienssillä viitataan yhteisöjen yleisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin ominaisuuksiin. Se tarkoittaa myös valmiuksia, jotka toisaalta tehostavat luontaisen resilienssin resurssien aktivoimista häiriö- tai kriisitilanteen pitkittyessä, ja toisaalta edistävät yhteisöllistä järjestäytymistä ja itseorganisoitumista kullekin tilanteelle ominaisella tavalla. (Hyvönen ym. 2019, 16.)

Järjestöt ovat osaltaan edesauttamassa yksilötason resilienssivalmiuksiin vaikuttavaan yhteiskuntapolitiikkaan. Ne voivat tarkastella resilienssiä laajasti, myös esimerkiksi rakenteellisen eriarvoisuuden ja sen näkyväksi tekemisen kannalta. Monet suomalaiset järjestöt toimivat aktiivisesti rakenteellisen eriarvoisuuden poistamiseksi, muun muassa vaikuttamalla sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikkaan, sekä tarjoamalla erilaisia oppimisen, itsensä kehittämisen ja yhdessä toimimisen mahdollisuuksia. Järjestöjen vapaaehtoiset ovat resilienssin kannalta myös tärkeä voimavara.

Kehittämistyö ei pääty poikkeusoloihin. Muutoksesta selviäminen edellyttää kykyä ja tahtoa oppia ja kehittyä.

Resilienssiä voi oppia. Niin järjestö- kuin yksilötasolla voi lähteä tarkastelemaan, mikä on aiemmissa muutos- tai kriisitilanteissa vienyt eteenpäin ja tukenut niistä selviämisestä. Järjestön sisällä voi tarkastella toimintakulttuuria, esimerkiksi miten luottamusta voidaan vahvistaa. Miten löytää rohkeutta lähteä tutkimaan uutta ja outoa?

Uutta kokeillessa epäonnistumisen mahdollisuus on aina olemassa. Jos epäonnistutaan, miten järjestössä reagoidaan siihen? Tapahtuneen kääntäminen oppimiseksi ja voimavaraksi edesauttaa kehittymistä. Resilienssiä voidaan tukea myös kiinnittämällä huomiota vuorovaikutuksen ja kommunikaation laatuun, yhdessä oppimiseen sekä toimijoiden kannustamiseen ja kiittämiseen.

Luottamusta, toimintakykyä ja toiveikkuutta tarvitaan

Resilienssivalmiuksiin kuuluu myös ennakoinnin ulottuvuus (Hyvönen ym. 2019). Ennakointi tukee järjestöjen varautumista muutoksiin, poikkeusoloihin sekä kykyä sietää epävarmuutta, jopa ennakoimattomuutta. Kehittämistyö ei pääty poikkeusoloihin. Muutoksesta selviäminen edellyttää kykyä ja tahtoa oppia ja kehittyä.

Järjestöissä on selvästi kiinnostusta ennakointi- ja tulevaisuusosaamisen syventämiseen. Tähän välineitä ovat tarjonneet mm. Sitra Tulevaisuustaajuus-menetelmällään sekä Opintokeskus Sivis. Valmistautumista ja muutoksiin reagoimista voi edesauttaa verkostoitumisella ja yhteistyöllä, oman toiminnan kehittämisellä ja näkyväksi tekemisellä sekä vaikuttamistoiminnalla. (Ks. Heimonen 2019.)

Erään määritelmän mukaan resilienssi on kyky ponnistaa takaisin muutoksen tai kriisin jälkeen. Entä jos kriisi entisestään pitkittyy? Mihin me silloin ponnahdamme takaisin? Haluan ajatella, että järjestöissä ilmenee luottamusta elämään, toimintakykyä ja toiveikkuutta. Toiveikkuudella tarkoitan kykyä ja tahtoa etsiä vaihtoehtoisia reittejä ja toimintatapoja – erityisesti tilanteissa, jotka voivat tuntua erittäin vaativilta ja vaikeilta.