Yhteisöllisyys vaatii kannattelijoita

Yhteisöllisyydestä ja sen kaipuusta puhutaan paljon. Ehkä kollektiivisessa alitajunnassamme liikkuu mielikuva yhteisöllisyydestä, jossa viimein voisimme todella levätä, jonka tukeen voisimme nojata, päästää irti teeskentelystä ja yksinäisyydestä.

Arkipuheessa ja asiantuntijoidenkin puheenvuoroissa yhteisöllisyys ymmärretään usein aika ohuesti. Ajatellaan, että yhteisöllisyys syntyy, kun ihmisiä tuodaan yhteen ja heille annetaan yhteisiä päämääriä. Tai uskotaan, että jos toisinaan pidetään vähän hauskaa, ihmiset alkavat viihtyä toistensa kanssa ja ymmärtää erilaisuutta, ja lopulta syntyy myös aitoa yhteisöllisyyttä.

Jos se olisi noin helppoa, meillä tuskin olisi nykyisenkaltaisia ongelmia. Jos todella haluamme ymmärtää, mitä meidän tulisi tehdä lisätäksemme yhteisöllisyyttä, on hyvä kääntää katse yhteisöjen kannattelijoihin, sosiaalisiin vastuunkantajiin.

Mistä tunnistaa yhteisön kannattelijan?

Jokainen opetustyötä tehnyt tietää, että jos opetettavassa ryhmässä on mukana edes kaksi henkilöä, joilla on hyvät sosiaaliset taidot ja kyky kannatella koko ryhmää, voi opettaja huokaista hieman helpotuksesta.

Sama pätee myös työyhteisöihin, harrastusporukoihin ja perheyhteisöihin. Kannattelijat ovat niitä, jotka osaavat nostattaa naurua oikeassa hetkessä, ymmärtävät vakavoitua, kun on sen paikka, ottavat puheenvuoron, kun kukaan muu ei tiedä mitä sanoa ja osaavat luoda tilaa tunteille.

Ilman näitä tyyppejä ei mikään ryhmä voi kukoistaa eikä todellista yhteisöllisyyttä synny.

Tätä roolia voi hoitaa monella tavalla, mutta yhdestä asiasta uskon olevan helppo olla yhtä mieltä – ilman näitä tyyppejä ei mikään ryhmä voi kukoistaa eikä todellista yhteisöllisyyttä synny.

Nyt koronan jälkeen ja muiden globaalien kriisien rinnalla tarvitsemme tämän roolin kantajia yhteisöihimme enemmän kuin ehkä koskaan.

Kukoistavat kannattelijat luovat kukoistavan yhteisön

On olennaista ymmärtää, että useinkaan sosiaaliset vastuunkantajat eivät ole muodollisesti nimitettyjä rooliinsa, vaan tehtävä joko annetaan heille tai he ottavat sen omakseen. Epämuodollisuuden vuoksi heillä ei myöskään välttämättä ole tarjolla erityistä tukea rooliinsa.

On tärkeää pohtia oman ryhmän ja yhteisön osalta, millä tavalla luoda ympäristö, jossa kannattelijoiden olisi mahdollista toteuttaa rooliaan kestävästi. Hyvä idea on aloittaa siitä, että tunnistetaan heidät, jotka kantavat sosiaalista vastuuta eniten. Huomataan heidän tekemänsä työ, ja olla kiinnostuneita heidän jaksamisestaan.

Suoraankin voi kysyä: “Hei, huomaan, että sulle usein kasaantuu tätä sosiaalista vastuuta näissä tilanteissa, ja mietin, että voinko jotenkin olla avuksi tai tueksi?”

Nimittäin siellä, missä kannattelijat kukoistavat ja pääsevät hoitamaan tehtäväänsä kestävästi – siellä meillä myös on ryhmiä ja yhteisöjä, joissa yhteisöllisyys on juuri sitä lepoa ja aitoutta. Se on yhteisöllisyyttä, jossa inhimillisyydelle on tilaa.

Ja sitä me tässä ajassa mielestäni eniten kaipaamme.