Elinikäinen kasvatus ja oppiminen

Oppiminen ja kasvattaminen eroavat toisistaan siinä, että oppiminen ihmisen on tehtävä itse,  kasvattamisen tekee joku toinen.

A. M. Thomasin mukaan oppiminen (learning) voi olla yhtä hyvin verbi kuin substantiivi; sitä voidaan käyttää edustamaan prosessia tai toimintaa yhtä hyvin kuin sen tulosta. Ihminen toteuttaa itseään tietoisen ja tavoitteellisen oppimisen kautta, hän tulee inhimilliseksi olennoksi sanan parhaimmassa merkityksessä. 

Kasvatuksen (education) Thomas näkee kompleksisena toimintakokonaisuutena. Siinä jokin ryhmä tai yhteiskunta suuntaa joidenkin tai kaikkien jäsentensä oppimiskapasiteetin kohti tiettyjä tavoitteita. Se muodostuu institutionalisoituneesta sarjasta toimintoja, rooleja ja organisaation keinoja. 

Kasvatusjärjestelmän kaksi ulottuvuutta

Aulis Alasen mukaan elinikäisen kasvatuksen periaate on kasvatuksellinen kokonaisnäkemys, jossa ihmisen oppiminen ulottuu kasvuprosessina koko elämänaikaan. Vastaavasti kasvatuksen tehtävä kattaa kaikki elämänkaudet. 

Yhteiskunnan kasvatusjärjestelmää täytyy kehittää kahdessa ulottuvuudessa. Ensiksikin kaikki perättäiset oppimisvaiheet on nivellettävä toisiinsa. Niiden on vastattava oppijan kunkin ikävaiheen oppimisen edellytyksiä ja tarpeita, ja annettava valmiudet koko elämän jatkuvaa oppimista ja kehittymistä varten. 

Toiseksi kasvatusjärjestelmän rinnakkaiset toiminnot on liitettävä toisiinsa sellaisella tavalla, että ne edistävät oppimisen ja kasvun kokonaisprosessia ja linkittyvät niihin oppimistoimintoihin, jotka tapahtuvat muodollisen kasvatuksen ulkopuolella. 

Elinikäisen kasvatuksen rinnalla on ryhdytty käyttämään yhä useammin käsitettä ”elinikäinen oppiminen”, jolla halutaan korostaa opiskelijanäkökulmaa kasvatuksen suunnittelussa sekä oppimisen yksilöllisyyttä ja sen prosessiluonnetta.

1960-luvulla nostettiin vahvasti esiin

Uudenlaisen kasvatusjärjestelmän kehittämisen tarve tiedostettiin 1960-luvulla maailmanlaajuisesti. Myös Suomessa alettiin keskustella elinikäisestä kasvatuksesta. Vuonna 1969 Kosti Huuhka kirjoitti: ”Kasvatuksen suunnittelua ja kehitystä edistävän toimintansa johtavaksi periaatteeksi on UNESCO omaksunut käsityksen kasvatuksesta elinikäisenä yhdentyneenä tapahtumana (lifelong integrated education) ja suosittaa tämän periaatteen huomioon ottamista kansallisten kasvatusjärjestelmien kehittämisessä.”

Elinikäisen kasvatuksen ja oppimisen merkitystä voidaan perustella toisaalta yhteiskunnallisista ja toisaalta yksilöllisistä lähtökohdista. 

Yhteiskunnalliset perustelut

Yhteiskunnalliset perustelut liittyvät kansanvaltaan ja edistävät demokraattisen järjestelmän toimimista. Yhteiskunnan jatkuva kehittäminen edellyttää kasvatuksen ulottamista kaikkiin kansalaisiin. Demokraattisissa yhteiskunnissa on laaja, koko väestöä koskeva peruskoulutusjärjestelmä sekä aikuisuuteen ulottuva oppimisjärjestelmä. Lisäksi yhteiskunnalliset perustelut liittyvät tuotantotoiminnan ylläpitämiseen ja tehostamiseen. 

Tuotanto- ja työtoiminta vaativat ihmisiltä monenlaisia tietoja ja taitoja. Sitä mukaa kun hierarkkisesti organisoitu ”taylorilainen” työ (suunnittelun ja toteuttamisen jyrkkä erottaminen) murenee työntekijöiden ja toimihenkilöiden päästessä mukaan työn suunnitteluun, jatkuvan oppimisen vaatimukset aktualisoituvat myös heidän kohdallaan.

Yksilölliset perustelut

Elinikäisen oppimisen yksilölliset perustelut pohjautuvat näkemykseen ihmisen henkisen kehitysprosessin jatkumisesta läpi eliniän. Jo muinaiset kreikkalaiset puhuivat paideiasta, jolla he tarkoittivat aikuisten kasvatusta ja oppimista. 1600-luvulla vaikuttaneen J. A. Comeniuksen mukaan oppiminen on oikeastaan koko elämän tarkoitus. Ihminen toteuttaa itseään yhtäältä kansalaisena poliittisdemokraattisessa järjestelmässä, toisaalta työntekijänä tuotantotoiminnassa, mutta lisäksi hän toteuttaa itseään ja persoonallisuuttaan kulttuuritoiminnassa ja omissa pienyhteisöissään esimerkiksi läheisten kanssa ja harrastuksissa.

Suomessa juuret ovat 1800-luvulla

Suomalaisista elinikäisen kasvatuksen edelläkävijöistä täytyy mainita ennen muuta J. V. Snellman, jonka mielestä ”sivistys ei pääty kouluun tai johonkin tiettyyn tutkintoon, vaan koko elämä on sitä koulua, jossa yksilö muokataan ihmiseksi”. 

Kasvatuksella on kolme vaihetta: lasten kasvatus, kouluopetus ja itsekasvatus, jota Snellman sanoo joskus kasvatuksen tärkeimmäksi muodoksi. Jokainen vaihe merkitsee yhä suurempaa vapauden lisääntymistä. Vain itsekasvatuksen – joka on sekä oppimista että kasvamista – kautta yksilöstä voi tulla historian(sa) subjekti.

Snellman näki yksilön ja kansalaisyhteiskunnan tarpeet yhtenevinä.

Snellmanilla elinikäisen kasvatuksen ja oppimisen lähtökohtana on yksilön ja kansalaisyhteiskunnan tarpeet, jotka hän näkee pitkälti yhtenevinä. Samaan tapaan ajatteli myös Santeri Alkio, jonka kasvatustavoitteena oli ”hyvä ihminen ja kunnon kansalainen”. 

Erikoista ja vähemmän tunnettua lienee se, että myös eräät perinteisen kasvatusopin edustajat olivat aikuiskasvatuksen edustajien kanssa samaa mieltä elinikäisen kasvatuksen merkityksestä. J. Hollo katsoi varsinaisen moraalisen kasvatuksen alkavan vasta silloin, kun ihminen joutuu moraalisiin suhteisiin elävässä elämässä. J. E. Salomaan mukaan kasvatus tarkoittaa laajassa merkityksessä sitä, että me olemme kaikki sekä kasvatettavia että kasvattajia.

Elinikäinen kasvatus on muuttunut välttämättömäksi

Elinikäisen kasvatuksen vaatimus koskettaa kehittyneissä teollisuusmaissa yhä totaalisemmin ja syvällisemmin jokaista ihmistä. Pääasiallisin syy tähän on yhteiskunnallisen muutoksen nopeutuminen, mikä näkyy työelämän ammattitaitovaatimuksissa, ihmisten välisissä kommunikaatiosuhteissa, kansainvälisyyden lisääntymisessä ja arvoissa. Kehitys on niin nopeaa, että kaikkia elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja ei ole mahdollista oppia nuoruudessa koulujärjestelmän piirissä.

Kaikkia elämässä tarvittavia taitoja ei ole mahdollista oppia koulujärjestelmän piirissä.

Koulutuksesta ja elinikäisestä kasvatuksesta on tullut entistä olennaisempaa. Sen avulla tehostetaan tuotannollisen toimintaa, ehkäistään ja vähennetään työttömyyttä, autetaan teknologian käyttöönottoa sekä ylläpidetään ja parannetaan Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Näin yhteiskunnan talouden ja työelämän tehostamisvaatimukset painottuvat vahvasti tämän hetken koulutuspoliittisessa keskustelussa ja elinikäisen kasvatuksen järjestelmän kehittämisessä.

Tämä ei voi kuitenkaan luoda pohjaa kokonaisvaltaisen elinikäisen kasvatusjärjestelmän luomiselle. Se on aivan liian kapea näkökulma. Elinikäisen kasvatuksen idea ei toteudu, jos korostetaan ainoastaan työntekijän roolia ja kehitetään sitä. Tasapainoinen elämä tarvitsee tuekseen myös opintoja, jotka kehittävät muita persoonallisuuden puolia, sosiaalisuutta ja yksilöllisyyttä.

Lue lisää: