Siirry sisältöön
Tietopankki
Jukka Tainio

Elinikäinen oppiminen tarvitsee yhteisöllisyyttä

Elinikäinen oppiminen tarvitsee ympäristön, jossa ihminen kokee olevansa osa yhteisöä ja voivansa vaikuttaa asioihin.

Globaali turvallisuus on ihmisarvoista elämää, jossa voi keskittyä sivistymiseen sen sijaan, että joutuu selviämään esimerkiksi sodan keskellä tai pelkäämään nälkää. 

Vapaa sivistystyö tukee yksilöiden persoonallisuuden monipuolista kehittymistä sekä heidän kykyään toimia yhteisöissä. Näin se edistää yhteiskunnan kansanvaltaisuutta, moniarvoisuutta ja tasa-arvoa. 

Kansalaisuus syntyy yhdessä toisten kanssa

Kansalaisten mahdollisuudet esittää kritiikkiä ja vaikuttaa omalla toiminnallaan ovat tärkeä osa demokratiaa. Kansalaisuus, sen identiteetti, syntyy yhdessä toisten ihmisten kanssa, silloin kun kuuluu johonkin yhteisöön, kun tuntee solidaarisuutta ja kun tunnistaa itsensä haluamassa jotain. Se on siis yhteisöllistä ja yhteisesti luotua. 

Vaikka kansalaisuus on syntymälahja, on se otettava käyttöön. Kansalaisuusidentiteetti valmistaa meitä yhteisöllisyyteen, tulemaan toimeen ja toimimaan toisten kanssa yhteistyössä.

Turussa järjestettiin vuosituhannen vaihteessa EU-konferenssi ”Elinikäinen oppiminen, vapaa sivistystyö ja kansalaisyhteiskunta”. Yksi työryhmistä pohti demokratiaa ja järjestöllistä sivistystyötä. Se esitti, että osaaville ja osallistuville kansalaisille ja toimiville paikallisyhteisöille tulisi opintojen tavoitteena olla neljä asiaa: 

  1. Tietopohja
    1. kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet
    2. osanotto vaalitapahtumissa
    3. paikallinen poliittinen päätöksenteko
    4. miten ryhmät ja yhteisöt kehittyvät. 
  2. Asenteet
    1. toleranssi ja toisten kunnioittaminen
    2. mukaan kuulumisen tunne
    3. kyvykkyys sosiaaliseen samastumiseen eli identifikaatioon. 
  3. Sivistykselliset taidot 
    1. lukutaito ja peruskoulutus
    2. tiedon kriittinen käsittely (medialukutaito)
  4. Osallistumisen taidot 
    1. päätöksiin vaikuttaminen
    2. aktiivinen osallistuminen kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoisorganisaatioihin.

Osallistuminen ja ei-osallistuminen

Kansalaisyhteiskunnan kehittyminen vaatii, että kansalaisilla on riittävästi omaa valtaa. Suomessa on kuitenkin pitkä perinne valtiovallan ja -hallinnon ohjaavalle otteelle, joka ulottuu syvälle kansalaistoimintaan. Valtionosuuden ehtona järjestöiltä edellytetään eri tavoin määriteltyä tuloksellisuutta, mikä on ollut omiaan vaikuttamaan järjestöjen tapaan toimia. Vapaassa sivistystyössä erityistä painoarvoa tulisi kuitenkin antaa teemalle ”aktiivinen kansalaisuus”.

Jo pitkään keskusteltu teema on kysymys osallistujista ja ei-osallistujista. Niiden, jotka eivät osallistu, ajatellaan syrjäytyvän tietoyhteiskunnassa. Kansalaisen oikeus tietoon on digitaalisen ajan keskeisiä haasteita; siksi sen tulisi näkyä tietoverkkojen kehittämisessä.

Toiminnan suunta yhdistyksestä ulospäin

Kansalaistoiminnassa keskeistä on suuntautuminen toimimaan ulospäin, paikallisyhteisön hyväksi. Ongelma on, että usein yhdistyksillä on taipumus keskittyä sisäiseen toimintaan, jolloin yhteydet lähiympäristöön ovat suppeat. Kuitenkin useimpien järjestöjen tavoitteenasetteluun kuuluu paikalliseen elämään osallistumista ja paikallisia pyrkimyksiä. 

Elinikäisen oppimisen yhtenä lähtökohtana on sosiaalinen koheesio, jossa olennaista on yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen yhteiskunnan perustaksi. Kokemus paikallisesta yhteisyydestä vaikuttaa muun muassa lasten kasvamiseen; sen puuttuminen lisää riskiä marginalisoitumiseen ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. 

Kansalaisuuteen kuuluu omaan elinympäristöön vaikuttaminen.

Usein toimet siirretään kunnallisille sosiaali- ja opetusalojen toimijoille sen sijaan että suuntauduttaisiin aidosti oman elinympäristön kehittämiseen. Kansalaisuuteen kuuluu olennaisesti omaan elinympäristöön ja elinoloihin vaikuttaminen. Vapaan sivistystyön kysymyksenä on, jätetäänkö se yksityisen kansalaisen asiaksi vai koskettaako se ”toimintaa yhteisöissä”.

Oma yhteisö ei aina enää löydy läheltä

Yksi globaalisen yhteiskunnan ilmiöistä on samankaltaisten yleiskulttuurien muodostuminen samankaltaisiin yhdyskuntarakenteisiin. Eri metropoleissa elämisen ja ongelmien muodot ovat samankaltaisia, lähiöt muistuttavat toisiaan, samoin taajamat ja haja-asutusalueet. 

Toisaalta oman alueellisen kulttuurin ja siten myös elämänmuotojen erityisyyttä puolustetaan, kun halutaan turvata oman arkisen elämän kehittyminen itsenäisillä ehdoilla. Tässä voidaan kokea myös viestinnän ja yleiskulttuurin uhkaa.

Monelle työyhteisö on tärkeämpi kuin asuinalue.

Monelle työyhteisö on lähiyhteisönä monta kertaa tärkeämpi kuin asuinalue. Siellä kohdataan enemmän ihmisiä kuin kotiympäristössä konsanaan. Tähän vaikuttavat sekä perherakenteiden muuttuminen yhden henkilön ja uusperheen suuntaan että lähiyhteisön jääminen muiden yhteisöjen varjoon. 

Tutut ovat muualla kuin lähimmän naapurin luona. Tietoyhteiskunnan ammateissa toimivien työpäivä on lisäksi niin pitkä, ettei sen jälkeen ehdi eikä ole ehkä voimia tai halujakaan osallistua lähiyhteisön asioihin. 

Jos yhteenkuuluvuus ymmärretään yhteiskunnan pohjaksi tai tavoitteeksi, se näkyy ihmisten välisissä suhteissa ja auttaa esimerkiksi rikollisuuden torjunnassa. Euroopassa yhteenkuuluvuutta lisätään usein lisäämisen alueellisia erojen vähentämällä. Tässä tehtävässä niin kansallisvaltiot kuin niiden alueet haluavat toimia yhteistyössä. Myös vapaan sivistystyön verkot ulottuvat alueellisiin puitteisiin. 

Vapaan sivistystyön vapautta tulisi lisätä 

Vapaa sivistystyö on liittynyt paljossa kansanliikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan, mutta kuntatasolla se toimii oppilaitoksissa, joilla on omat toimintatilat. Siten vapaa sivistystyö tarjoaa sivistyksen ratkaisujen toimintamalliksi oppilaitosta, sen opetusohjelmia ja opiskeluyhteisöä. 

Strateginen kysymys kuuluu: pitäisikö vapaata sivistystyötä aivan tietoisesti kehittää niin, että sen kaksoisluonne – toisaalta oppilaitoksissa ja toisaalta sivistystyönä kansalaisten keskuudessa – tulisi paremmin näkyviin?

Valtionosuudet ohjaavat suoritteisiin ja vähentävät kokeilevuutta.

Vapaan sivistystyön opintotoiminnan rahoituksesta käytännössä noin puolet saadaan valtionosuuksina, loput kertyvät opiskelijamaksuina tai muina tuottoina. Valtionosuus on ohjauksen väline, joka pitää tärkeänä suoritteiden määrää. Niinpä oppilaitokset tuottavat lisää suoritteita. 

Sellaiset vaihtoehtoiset suuntautumiset, joihin ei saada turvattua rahoitusta, ovat riskejä, joita ei hevin oteta. Pienimuotoisesti kaikilla vapaan sivistystyön organisaatioilla on toki kokeilevaa ja kehittävää toimintaa. Strateginen kysymys kuuluu: miten vapaan sivistystyön toimintaa voi muuttaa kansalaisyhteiskunnan tarpeiden ja tehtävien suuntaan?

Sisältö pohjautuu Jukka Tainion artikkeliin ”Kansalaisten vaikuttaminen ja kansalaisjärjestöt sekä vapaa sivistystyö”, joka on julkaistu aiemmin tällä sivustolla.

Lähde

Tainio, Jukka (2001). Kansalaisten vaikuttaminen ja kansalaisjärjestöt sekä vapaa sivistystyö. Muistio. Vapaan Sivistystyön Yhteisjärjestö.

Lue lisää: