Sukupolvien välinen oppiminen on tunteiden ja ajatusten jakamista

Aiheeseen orientoitumisen aikana huomasin kaipaavani jotain akateemisia selostuksia syvempää kokemusta perheiden ulkopuolella tapahtuvasta sukupolvien yhteistoiminnasta, joten tartuin puhelimeen ja soitin muutaman puhelun. Pitkien keskustelujen myötä avautui uusia, varsin tunteikkaita näkökulmia aiheeseen.

Samassa rytmissä  

Kansanmuusikko Antti Järvelä vastasi soittooni ennen ulkomaille suuntaavaa keikkamatkaansa. Järvelä on ohjaajana Orivesi All Stars -pelimanniorkesterissa, joka koostuu 8–85-vuotiaista, ympäri Suomea asuvista ja eri vaiheisiin soittoharrastuksessaan edenneistä muusikoista. Kollektiivia johtaa Järvelän lisäksi Reetta Kuisma.

Orkesterin soittoa katsellessa ja kuunnellessa on mykistynyt olo. Järvelän avaamat toiminnan taustapohdinnat eivät hohtoa vaimenna, päinvastoin. Järvelää huolestuttavat yhteiskunnan muutosten suunta, taloudellisen menestyksen tavoittelu, sukupolvien ja perheiden kasvavat fyysiset ja henkiset välimatkat, sekä harrastustoiminnan sitouttava luonne, jäykkyys ja vakavuus.  

OAS:n toiminta on vastaveto tälle kehityssuunnalle. Sen löyhästi ja joustavasti järjestäytynyt ja aina vähän eri kokoonpanolla kokoontuva ja esiintyvä ryhmä hajottaa kaikki rajanvedot. Samalla se kuitenkin vahvistaa kyläyhteisöjen pelimanniperinnettä luomalla pienille paikallisryhmille valtakunnallisen yleisön. Toiminta on määrätietoista, sukupolvien välistä ja sukupolvien yli jatkuvaa oppimista.  

Sukupolvien välinen oppiminen on musiikissa tunneyhteyttä, vaihdettuja hymyjä, yhteistä rytmiä ja vastavuoroisuutta

Sukupolvien välinen oppiminen on musiikissa tunneyhteyttä, vaihdettuja hymyjä, yhteistä rytmiä ja vastavuoroisuutta. Järvelä piirtää kuvaa soittajien yhteisestä hetkestä, jossa välitön kanssakäyminen, huumori, ymmärrys ja vuorovaikutus soivat jokaisessa tahdissa. Kaikki oppivat toisiltaan jatkuvasti.

Näytelmäprojekti kohtaamisen paikkana

Toiseen puheluuni vastasi teatteriohjaaja Ahti Ahonen, joka ohjasi näytelmän nimeltä Neljäntienristeys Kuusamon Näyttämölle vuonna 2017. Monta eri sukupolvea lähes 70 vuoden ikähaitarilla yhdistäneellä harrastajateatteriprojektilla oli vahva paikallishistoriallinen ulottuvuus, koska alkuperäisteoksen, Tommi Kinnusen romaanin, tapahtumat sijoittuvat Kuusamoon. Neljäntienristeys oli Ahosen mukaan 1,5 vuoden ajalle levittäytynyt kollektiivinen oppimisprosessi.

Harjoituksissa tapahtui paljon muutakin kuin vuorosanojen opettelua. Aluksi purettiin näkemyksellistä taustaa keskustellen, tarinaan kuuluvaa ammattia edustava kätilö kävi kertomassa muinaisesta Kuusamosta ja yhdessä käytiin katsomassa poltetun Kuusamon pienoismalleja. Vanhemmat näyttelijät kertoivat omia muistojaan ajasta ja lapset kuuntelivat niitä kiinnostuneina. Lisäksi ohjaaja jakoi näkemyksiään ja kokemuksiaan teatterin tekemisestä, ja kutsui vierailijoita puhumaan improvisaatiosta ja harrastajateatterimaailmasta.  

Teatterin maailmassa sukupolvien välinen oppiminen on maailmankuvien jakamista, tunteita, hiljaista tietoa, yhteentulemista ja yhteisten kokemusten luomista, sekä identiteetin rakentamista itseilmaisun kautta.

Teatterin maailmassa sukupolvien välinen oppiminen on maailmankuvien jakamista, tunteita, hiljaista tietoa, yhteentulemista ja yhteisten kokemusten luomista, sekä identiteetin rakentamista itseilmaisun kautta. 

Taide- ja kulttuuriharrastukset vapaita rakenteista

Olemme hankkeessamme pohtineet sukupolvien välisen toiminnan ohjaamista ja fasilitointia. Menetelmien ja yhteishengen luomisaktiviteettien keskellä unohtuu helposti mistä on lopulta kyse. Sukupolvien välisen oppimisen mahdollistamisessa harrastustoiminta on erityisasemassa. Vapaa-ajan harrasteissa ohjaajat tai osallistujat eivät ole sidottuja arkisten yhteiskunnallisten palvelujen ja toimintojen ikärajoihin tai rakenteisiin, ja harrastustoiminnassa ollaan myös vapaita yhteen tulemista rajoittavasta arkkitehtuurista. Nämä kaksi kansanmusiikin ja harrastajateatterin esimerkkiä osoittavat, että kohtaaminen alkaa ovien avaamisesta kaikenikäisille.