Siirry sisältöön
Tietopankki
Aaro Harju

Suomalaisen kansalaistoiminnan historiaa

Suomalainen kansalaistoiminta alkoi salaseuroista, teki Suomesta itsenäisen kansakunnan ja muokkaa nyt yhteiskuntaa julkisen keskustelun kautta.

Vakiintuneen kansalaistoiminnan juuret ulottuvat Suomessa 1700-luvun lopulle, samoin kuin muualla Euroopassa. 

Kansalaistoiminnan alku

Suomalaisen kansalaistoiminnan alkuvaiheena oli niin kutsuttu salaisen julkisuuden aika (1756–1790), jolloin perustettiin useita vapaamuurariveljeskunnan looseja ja muita salaseuroja. Seuraavassa vaiheessa (1791–1808) syntyivät sivistysseurat, jotka ajoivat käytännöllisen hyödyn asiaa, tunnetuimpana Suomen Talousseura (1797). 1810-luvulla syntyivät ensimmäiset uskonnolliset yhdistykset. 

Nuorten yliopistomiesten toveripiiri Lauantaiseura harrasti isänmaallisia kysymyksiä romantiikan hengessä ensin Turussa ja 1820-luvulla Helsingissä. Lauantaiseuralaisten toimesta perustettiin vuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 

Raittiusyhdistykset olivat ensimmäisiä suurten jäsenmäärien järjestöjä Suomessa.

Tämän jälkeen alkoivat syntyä raittiusyhdistykset, jotka olivat ensimmäisiä suurten jäsenmäärien järjestöjä Suomessa, sekä rouvasväenyhdistykset ja vapaapalokunnat. Rouvasväenyhdistykset keskittyivät filantrooppiseen toimintaan kaupungeissa, vapaapalokunnat huolehtivat kaupunkien paloturvallisuudesta. 

Venäjään liittyminen hiljensi toiminnan

Yhdistystoiminnan laajeneminen oli sidoksissa yleispoliittiseen tilanteeseen Euroopassa ja Venäjän keisarin ratkaisuihin. Suomen liittäminen Venäjän yhteyteen aiheutti taantumuksen ajan vuoden 1815 jälkeen. 

Euroopassa koettu kansalaistoiminnan kasvuaalto 1830- ja 1840-luvulla ei näkynyt juurikaan Suomessa. Venäjän keisarit Aleksanteri I (1801–25) ja Nikolai I (1825–1855) pitivät yllä tiukkaa kuria ja järjestystä. Näin kansalaistoiminta ei päässyt vapaasti kehittymään, eikä Suomessa koettu vallankumousliikkeitä ja niiden tappiota vuonna 1849, toisin kuin Ranskassa ja Saksassa. 

Kansallinen herääminen

Uuden keisarin, Aleksanteri II:n (1855–1881), noustua valtaan koittivat vapaammat poliittiset olot. Suomessa koettiin vahva kansallinen herääminen 1860- ja 1870-luvulla. Yhteiskunnallinen toiminta vapautui, ja maan taloudellinen tilanne parani. 

Voimistelu- ja urheiluliike rantautui Suomeen ensimmäisenä myöhemmistä suurista kansanliikkeistä. Suomen ensimmäinen urheiluseura perustettiin vuonna 1856. Kansallisen heräämisen vuosikymmeniin liittyi myös puoluetoiminnan alkaminen, ja ensimmäiset säätyläisten ja työnantajien perustamat työväen sivistysyhdistykset perustettiin vuosina 1866 ja 1869. 

Työväenliike ja ammattiyhdistykset

Poliittinen työväenliike ja ammattiyhdistysliike kytkeytyivät Suomessa läheisesti toisiinsa ja kehittyivät toisiaan tukien. Kun maan ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin pääkaupunkiin vuonna 1884, seuraavana vuonna perustettiin ensimmäinen ammattiyhdistys, Helsingin kirjanpainajat. Maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit perustivat nekin omat ammattiosastonsa 1880-luvulla. Monissa niistä oli mukana myös työnantajia. 

Ensimmäiset naisammattiosastot perustettiin ennen vuosisadan vaihtumista. Suomen ensimmäinen valtakunnallinen ammattiliitto, Suomen Kirjaltajaliitto, perustettiin vuonna 1894. 

Nuorisoseuraliike pyrki vähentämään juopottelua

Myös maaseudun nuorten aikuisten kansalaistoiminta käynnistyi 1880-luvulla. Nuorisoseuraliike ryhtyi valistamaan maalaisnuorisoa ja juurimaan pois juoppoutta ja muita huonoja tapoja. Nuorisoseuroista tuli jäsenistöltään suurin kansalaisjärjestö Suomeen 1800-luvun lopulla. 1900-luvun puolelle siirryttäessä niiden ohi menivät kuitenkin osuuskunnat ja työväenyhdistykset, joiden jäsenmäärät kasvoivat voimakkaasti.

Naisasialiike ryhtyi ajamaan naisen aseman kohentamista perheessä, koulutuksessa ja virkahallinnossa. Suomen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884 yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten esikuvien mukaisesti. 

Monet nykyiset järjestöt juontavat 1800-luvulle

1800-luvun lopun järjestö-, puolue-, ammattiyhdistys- ja osuustoiminnalle oli leimaa-antavaa aatteellisuus, sitoutuneisuus ja toiminnan palo. Edellä luetellut suuret suomalaiset kansanliikkeet syntyivät 1860–1880-luvuilla. Liikkeet ovat pääosin voimissaan edelleen, ja niiden pohjalta ovat syntyneet lukuisat suomalaiset kansalaisjärjestöt.

Näinä kansallisen heräämisen vuosina myös uskonnolliset yhdistykset kehittyivät kansalaisjärjestöiksi, joilla oli suuret jäsenmäärät. Samoin syntyivät kotiseutuyhdistykset, jotka vaalivat ihmisten asuinseutujen kulttuuria ja elinympäristöä.

Suomen Punainen Risti on vanhimpia suomalaisia järjestöjä.

Ensimmäiset sosiaali- ja terveysjärjestöt perustettiin 1800-luvun lopulla. Yhdistykset keskittyivät auttamaan vaikeimmassa tilanteessa olevia ja erityisesti ilman omaa syytään vaikeaan tilanteeseen joutuneita ihmisiä. Vanhimpia suomalaisia järjestöjä ovat Suomen Punainen Risti (1877), Skyddsföreningen för Sinnesjuka -turvayhdistys mielenvikaisia varten, nykyinen Suomen Mielenterveysseura (1897) ja Keuhkovammaliitto eli nykyinen Hengitysliitto HELI (1907). 

Suomeen syntyi myös kristillisiä hyväntekeväisyysyhdistyksiä, kuten Pelastusarmeija ja Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys. Näitä yhdistyksiä perustivat opettajat, papit ja vastaavat ammatinharjoittajat. Vähitellen toimintaan tulivat mukaan myös asianomaiset ihmiset itse.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan punaisena lankana oli 1800-luvun lopulla kansallisuusaate. Kansanliikkeet sekä kansalais- ja osuustoiminta kasvattivat ja koulivat suomalaisia, loivat kansallistunnetta ja opettivat ihmisiä hoitamaan yhteisiä asioita. Ilman kaikkea tätä suomalaiset eivät olisi olleet henkisesti eivätkä aineellisesti kypsiä julistamaan kansakuntaa itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917.

Venäjän murros näkyi Suomen kansalaisyhteiskunnassa

Suurlakko vuonna 1905 oli henkinen murros, joka pani aiemmat valtarakenteet kyseenalaiseksi kaikkialla yhteiskunnassa. Työväenliike radikalisoitui lakon jälkeen, ja työväen järjestöjen määrä kasvoi nopeasti vuosina 1905–1907. Uusia puolueosastoja, ammattiosastoja ja -liittoja perustettiin. 

Työväen ammattijärjestöjen valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö, Suomen Ammattijärjestö, perustettiin vuonna 1907. Työnantajien keskusjärjestö Suomen Yleinen Työnantajaliitto perustettiin samana vuonna.

Venäjällä koettiin vallankumous maaliskuussa 1917. Tsaari Nikolai II joutui luopumaan vallasta. Vallankumous aloitti kuohunnan myös Suomessa ja johti suomalaisten keskinäisten välien dramaattiseen kärjistymiseen. 

Sisällissota jakoi kansan ja kansalaisyhteiskunnan

Sisällissodalla ja sitä edeltäneillä tapahtumilla oli erittäin suuri vaikutus suomalaisen kansalaistoiminnan vaiheisiin koko 1900-luvun ajan. Kansa jakautui kahtia, samoin kansalais-, sivistys-, kulttuuri- ja urheilujärjestöt sekä osuustoimintaliike. Urheiluseuroista eronneet tai erotetut työläiset muodostivat omia työväen urheilujärjestöjä paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Samoin kävi monien muiden järjestöjen kohdalla. 

Juopa oli niin syvä, että se alkoi umpeutua kansalaisyhteiskunnan kohdalla vasta 1900-luvun lopulla, vaikka poliittinen eheytymisprosessi oli alkanut jo 1930-luvulla muun muassa keskustan ja vasemmiston yhteishallitusten muodossa.

Oikeistoradikalismi muovasi yhdistyskenttää

Euroopassa koettiin oikeistoradikalismin aalto 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Liikehdinnän tuloksena syntyi Suomessakin suuri joukko uusia yhdistyksiä, joista monet olivat jyrkän oikeistolaisia. Ajanjakson henki näkyi sotilaallisten yhdistysten suurena perustamisintona. 

Työväen- ja ammattiyhdistykset joutuivat vaikeuksiin. Kaikkiaan 1930-luvun taitteessa lakkautettiin yli 3 000 vasemmistolaisen järjestön toiminta. 

Sotien jälkeen alkoi vasemmistolainen kausi

Suomalaiset ryhtyivät rakentamaan maata toisen maailmansodan jälkeen suuressa isänmaallisessa hengessä. Toimintaintoa riitti tällöin myös kansalaisjärjestöille. 

Rauhansopimuksen määräysten vuoksi toisen maailmansodan jälkeen lakkautettiin lähes 3 000 oikeistolaiseksi luokiteltua yhdistystä. Sen sijaan vuosina 1944–1948 perustettiin 2 500 sosialistista ja kommunistista järjestöä sekä lukuisia yhteistyöjärjestöjä kommunistien ja muiden poliittisten voimien välillä, muun muassa Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomen rauhanpuolustajat. Nämä yhdistykset olivat osaltaan nostamassa kansalaistoiminnan vireyttä poikkeuksellisen korkealle. 

Ammattiyhdistysliikkeen räjähdysmäinen kasvu sai myös työnantajat järjestäytymään.

Ajanjaksoon liittyi myös ammatillisen järjestötoiminnan läpimurto. Työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät entistä aktiivisemmin sekä SAK:n että muiden keskusjärjestöjen riveihin vuodesta 1944 lähtien. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän räjähdysmäinen kasvu sai myös työnantajat järjestäytymään. 

Järjestöt ottivat huolekseen jälleenrakentamisen

Sotien jälkeisinä vuosina syntyi uusia sivistys- ja opintojärjestöjä sekä nuorisojärjestöjä. 1920-, 1930- ja 1940-luvulla syntyneet järjestöt, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto (1920) ja Näkövammaisten Keskusliitto (1928), ottivat huolekseen yhteiskunnan jälleenrakentamisen, ensin syvän talouslaman, sitten toisen maailmansodan jäljiltä. 

Keskeistä järjestöjen toiminnassa oli etu- ja painostusjärjestönä toimiminen, jotta vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten tarpeet saatiin päätöksentekijöiden tietoon. Sotien jälkeen syntyivät mm. Invalidiliitto, Kuulonhuoltoliitto, Lastensuojelun Keskusliitto ja Suomen Syöpäyhdistys. 

Vapaa-aika muuttui yksityisemmäksi

Tekniikan kehitys ja elintason nousu modernisoivat Suomen 1950-luvun lopulta lähtien. Liikkuminen lisääntyi autoistumisen myötä, ja toisaalta vapaa-aikaa ryhdyttiin viettämään yhdistystalojen sijaan televisioiden ääressä. Järjestötyöhön ei jäänyt yhtä paljon energiaa ja aikaa kuin ennen.

Vaikka monet perinteiset järjestöt kokivat tässä tilanteessa notkahduksen, varsinaista lamaa kansalaistoiminnan toimintakentässä ei koettu. Ammattiyhdistystoiminta ja poliittinen toiminta vilkastuivat 1960-luvun lopulta lähtien. Länsimainen vasemmistoradikalismin aalto saavutti Suomen 1960-luvun jälkipuoliskolla ja aktivoi ihmiset toimimaan ammattiyhdistyksissä ja poliittisissa puolueissa. 

Samaan ajanjaksoon liittyy toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien muuttaminen yliopistokaupunkeihin. Suomelle tyypillistä oli se, että radikaalit nuoret ottivat yhdistykset toimintansa kanavaksi. Myös poliittisten puolueiden jäsenmäärät olivat korkeimmillaan.

Kansanliikkeiden ajasta kansalaisjärjestöjen aikaan

1970-luku oli Suomessa vahvaa yhteiskunnallisen järjestötyön aikaa, kun poliittiset puolueet, ammattiosastot sekä uudet vasemmistolaiset ja niiden vastapainoksi perustetut porvarilliset nuoriso- ja opiskelijayhdistykset toimivat vireästi. Poliittinen kilpailu johti satojen uusien yhdistysten perustamiseen.

Suomessa siirryttiin tässä vaiheessa lopullisesti kansanliikkeiden ajasta kansalaisjärjestöjen aikaan. Samalla siirryttiin järjestöbyrokraattisuuden kauteen. Siihen vaikuttivat valtionavustusten nopea kasvu, palkatun henkilöstön lisääntyminen, suunnitelmallisuuden ihannointi ja järjestötoiminnan kukoistus. Byrokraattisuuden kautta on kestänyt 2000-luvulle asti. Järjestöt korvasivat liikkeet, hierarkkisuus ja vertikaalisuus horisontaalisuuden, suunnitelmat spontaanin luovuuden.

Alkoi hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunnan kausi.

Modernin yhteiskunnan rakentuminen 1960-luvulta alkaen synnytti myös uudenlaisen kytkennän julkishallinnon ja järjestötoimijoiden välille. Tälle perustalle rakentui hyvinvointivaltion ja kansalaistoimijoiden välinen vuorovaikutus. Yhteiskunnan toimintasektorien lisääntyminen johti myös järjestökentän laajenemiseen. 

Alkoi hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunnan kausi. 1970- ja 1980-luvuilla yhteiskuntaan syntyi toisaalta erilaisia etu- ja edunvalvontajärjestöjä ja toisaalta elämäntapa- ja identiteettiyhdistyksiä. Tähän ajanjaksoon liittyy myös järjestöjen, erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöjen, palvelutuotannon synty ja laajeneminen. 

1980-luvulla Suomeen tuli länsimainen yksilöllisyyden ihanne 

Kansalaisyhteiskunnan seuraava murrosvaihe koettiin 1980-luvulla. Länsimainen yksilöllisyyden ihanne innoitti myös suomalaisia. Korporaatioiden ja järjestelmien Suomesta alettiin siirtyä individualistisempaan Suomeen.

Yhtenäiskulttuuri mureni ja kulttuurinen diversiteetti lisääntyi. Ovet avautuivat lopullisesti Eurooppaan ja koko maailmaan, kun viestintäteknologia kehittyi. 

Ammatillisten ja poliittisten järjestöjen asema alkoi heiketä 1970-luvun lopulta lähtien. Ihmisten mielenkiinto suuntautui aikaisempaa enemmän harrastus-, liikunta-, kulttuuri- ja ympäristöjärjestöihin. Tämä näkyi mm. vapaa-ajan ja elämäntapayhdistysten lukumäärän nopeana kasvuna. Kansalaistoiminnan kokonaisvolyymi pysyi entisellään ja jopa kasvoi, mutta järjestöryhmien välillä tapahtui suuria muutoksia. 

Kansalais- ja järjestötoiminta myös pirstoutui, ja järjestöjen perinteisesti vahva kytkentä poliittisiin liikkeisiin heikkeni. Kansalaistoiminnan suuren linjan avainsana oli eriytyminen.

Uusi kansalaistoiminta toi mukaan spontaanin aktivismin

Uudet järjestöt ja liikkeet laajensivat kansalaistoiminnan kenttää vuosituhannen taitteessa. Luonnonsuojelu- ja ympäristöliikehdinnästä syntyneen vihreän liikkeen jälkeen on koettu talonvaltaukset vuodesta 1979 lähtien, oma-apuryhmät 1980-luvulla, eläinaktivismi 1990-luvulla ja uusien kansainvälisten liikkeiden (mm. globalisaation vastainen liike) rantautuminen Suomeen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. 

Uudet liikkeet käyttivät hyväkseen sekä perinteistä mediaa että uusia viestintävälineitä ja nostivat niiden avulla kansalaistoiminnan julkisen huomion kohteeksi. Ne toivat kansalaistoiminnan kenttään uudenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja, kuten aikaisempaa vahvemman kansainvälisen ulottuvuuden ja spontaanin toiminnan, joka ei välttämättä tavoittele vakautta ja pitkäkestoisuutta. 

Suomelle on tyypillistä kansalaistoiminnan järjestäytyminen

Suomessa on perinteisesti ollut varsin vähän ei-institutionaalista, ei-yhdistyspohjaista kansalaistoimintaa. Syinä ovat olleet kansalaistoiminnan voimakas puoluepolitisoituminen ja valtiosuuntautuneisuus, auktoriteettien vahva asema ja vähäinen yhteiskunnallisen keskustelu. Spontaani kansalaistoiminta ja radikaalitkin protestiliikkeet ovat Suomessa nopeasti järjestäytyneet yhdistyksiksi. 

Yhdistykset kanavoivat radikaalitkin liikkeet rauhanomaisiksi.

Näin näyttää käyvän edelleen 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla yhdistykset kanavoivat tehokkaasti radikaalitkin liikkeet rauhanomaisiksi, järjestäytyneiden toimintamuotojen kollektiivisiksi toimijoiksi.

Kansalais- ja järjestötoiminta kukoistaa 2000-luvun alun Suomessa. Yli kaksisataa vuotta vanha tapa organisoitua ja toimia puhuttelee edelleen ihmisiä ja houkuttaa heitä osallistumaan ja johtamaan yhdistyksiä, järjestöjä sekä erilaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä.

Sisältö pohjautuu Aaro Harjun tekstiin ”Lyhyt oppimäärä kansalais- ja järjestötoiminnan historiaa”, joka on julkaistu aiemmin tällä sivustolla.

Lähteitä

Alapuro, Risto & Stenius, Henrik (1989). Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa Risto Alapuro (toim.) Kansa liikkeessä. Vaasa: Kirjayhtymä.

Bergholm, Tapio (2002). Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön historiaa. SAK.

Heikkilä, Markku & Seppo, Juha (1989). Uskonnollinen liike, esivalta ja ”maailma”. Teoksessa Risto Alapuro (toim.) Kansa liikkeessä. Vaasa: Kirjayhtymä.

Huuhka, Kosti (1990). Kansalais- ja työväenopistotoiminnan historia. Jyväskylä: Kansalais- ja työväenopistojen liitto.

Itkonen, Hannu (2000). Kansalaistoiminnan suuri linja. Teoksessa H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen & P. Koski (toim.) Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Helsinki: Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 152.

Keränen, Tiina & Mäkitalo, Maija-Riitta (1987). Suomalaisen osallistumiskäytännön yhteiskuntateoreettinen tulkinta. Tampereen yliopisto. Aluetieteen laitos. Sarja A7.

Kokko, Marja & Rantatupa, Heikki (2000). Leijonan jalanjälkiä: puoli vuosisataa suomalaista Lions-toimintaa. Saarijärvi: Suomen Lions-liitto.

Tammilehto, Olli (toim.) (1989). Kun edustajat eivät riitä. Kansalaistoiminnan opas. Juva: WSOY.

Siisiäinen, Martti (1996). Mihin yhdistyksiä tarvitaan? Teoksessa Virve Riikonen & Martti Siisiäinen (toim.) Yhdistys 2000. Helsinki: Opintotoiminnan Keskusliitto.

Siisiäinen Martti (1996). Yhteiskunnalliset liikkeet, yhdistykset ja hyvinvointivaltio. Teoksessa A-L. Matthies, U. Kotakari & M. Nylund (toim.) Välittävät verkostot. Jyväskylä: Gummerus.

Siisiäinen, Martti (1998). Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teoksessa Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen (toim.) Uudet ja vanhat liikkeet. Tampere: Vastapaino.

Vuorinen, Marja; Särkelä, Riitta; Perälahti, Anne; Peltosalmi, Juha & Londén, Pia (2004). Paikkansa pitävät. Sosiaali- ja terveysjärjestöt paikallisina toimijoina.. Saarijärvi: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry.

Lue lisää: