Suomalainen kansalaisyhteiskunta 2000-luvulla 

Kansalaisyhteiskunta Suomessa

Kansalaisjärjestöt, yhdistykset ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat Suomessa laajalti hyväksyttyjä ilmiöitä. Kansalaisjärjestöt ovat toimineet omien intressiryhmiensä puolesta erilaisten yhteiskunnallisten uudistusten aloitteentekijöinä. Vaatimusten kohteena on usein ollut valtio ja sen hyvinvointijärjestelmän laajentaminen. Samalla järjestöillä on ollut tärkeä rooli vallitsevan järjestelmän legitimoijana. Valtio on puolestaan tunnustanut kansalaisjärjestöjen merkityksen ja tarjonnut niille resursseja. Tähän kumppanuusasetelmaan on liittynyt se, että kansalaisyhteiskunnan organisaatiolla on ollut vahvat kytkennät julkiseen sektoriin ja ne ovat vain harvoin olleet vahvasti valtiokriittisiä.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta on perinteisesti järjestäytynyt rekisteröityneiden yhdistysten muotoon.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta on perinteisesti järjestäytynyt rekisteröityneiden yhdistysten muotoon. Rekisteröityjen yhdistysten merkitys suomalaisille on säilynyt 2000-luvulle tultaessa vahvana. Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä on noin 100 000 yhdistystä. Uusia yhdistyksiä perustetaan noin 2000 vuodessa. Osassa yhdistyksistä toiminta ajan myötä hiipuu, mutta aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä on suhteellisen vakaa. Yhdistystoiminnan kriisistä ei tässä valossa voida puhua.

Kansalaistoiminnan muutos

Yhteiskunnan yksilöllistyminen ja kollektiivisten identiteettien mureneminen ovat johtaneet siihen, että yhä suurempi osa ihmisistä ei enää halua sitoutua yhdistystoimintaan pitkäjänteisesti. Yhdistyksiin on entistä vaikeampaa löytää jäseniä luottamustehtäviin. Kansalaisjärjestöissä tehtävä vapaaehtoistyö on 2020-luvulle tultaessa vähentynyt. Toimintaan osallistutaan aiempaa enemmän jaksottain ja projektiluontoisesti. Ammatillinen järjestäytymisaste on nopeasti heikentynyt. Osallistuessaan yhdistystoimintaan kansalaiset mieltävät itsensä pikemminkin toiminnan asiakkaiksi tai kohteiksi kuin aktiivisiksi yhdistyksen jäseniksi ja toimijoiksi. Palkattujen järjestöammattilaisten asema vapaaehtoistoiminnan organisoijina, innostajina ja kouluttajina on kasvanut.

Internetin ja sosiaalisen median aikana yksilöllisiä kiinnostuskohteita voi myös toteuttaa digitaalisissa yhteisöissä. Ne eivät useinkaan jäsenny kansallisella tasolla vaan laajenevat kansainvälisiksi verkostoiksi. Verkostoissa sitoutumista esimerkiksi yhdistysmuotoiseen toimintaan ei usein pidetä lainkaan tavoiteltavana.

Kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhde

Myös valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde on ollut murroksessa. Aiemmin kansalaisyhteiskunnan julkinen rahoitus kanavoitiin järjestöille pääasiassa Veikkausvoittovarojen kautta. Veikkausvoittovaroilla rahoitettiin laajasti esimerkiksi liikuntaa, kulttuuria, nuorisotyötä sekä terveyttä ja hyvinvointia edistäviä kansalaisjärjestöjä. Vuoden 2024 alusta Veikkaus Oy:n tuotto on otettu valtion talousarvioon yleiskatteellisena ilman erikseen määriteltyjä käyttökohteita.

Valtion talouden alijäämät ovat johtaneet paineeseen leikata järjestöavustuksia. 2000-luvun kuluessa järjestöjen saama julkinen tuki on kytketty entistä tiiviimmin valtion hyvinvointipoliittisiin tavoitteisiin. Julkiset rahoittajat ovat alkaneet aiempaa enemmän ohjata järjestöjen toimintaa kohdennetuilla avustuksilla ja hankeavustuksilla. Ne kontrolloivat entistä yksityiskohtaisemmin järjestöille myönnettyjen avustusten käyttöä. Valtion talouden alijäämät ovat myös johtaneet paineeseen leikata järjestöavustuksia.

Ammatillistuminen ja hybridisaatio

Avustusten hakeminen, projektien toteuttaminen, rahoituksen oikea käyttö sekä toiminnan vaikuttavuuden arviointi ja raportointi vaativat usein järjestöammattilaisten työtä. Tämän myötä on alettu puhua kansalaisjärjestöjen byrokratisoitumisesta ja ”hybridisaatioista”. Tällä tarkoitetaan sitä, että järjestöt ovat toimintaympäristön muutosten takia omaksuneet tapoja ja toimintaperiaatteita, jotka ovat perinteisesti kuuluneet julkiselle sektorille ja yrityksille. Järjestön mission, jäsenyyden ja vapaaehtoistoiminnan rinnalle nousevat entistä keskeisemmin palkattu henkilökunta, byrokraattinen hallinto, julkisen politiikan sisäistäminen järjestöjen tehtäväksi ja palvelujen myyntiin perustuva resursointi.

Hybridisaatio merkitsee, että järjestöt ovat toimintaympäristön muutosten takia omaksuneet tapoja ja toimintaperiaatteita, jotka ovat perinteisesti kuuluneet julkiselle sektorille ja yrityksille.

Kaikkein selvimmin hybridisaatiokehitys on Suomessa liitetty sosiaali- ja terveysalan yhdistyksiin, joiden toiminnalle on ollut luonteenomaista palkatun henkilöstön käyttö ja palvelujen tuottaminen osana toimintaa. Hybridisaatiokehitys on kuitenkin edennyt myös muilla järjestökentän osa-alueilla, kuten liikunnassa, nuorisotyössä ja kulttuurissa. Hybridisaatio ja avustusbyrokratian monimutkaistuminen voivat vaikeuttaa yhdistyksissä vapaaehtoisina luottamustehtävissä toimivien kansalaisten toimintaa ja viedä aikaa järjestöjen ydintekemiseltä.

Kansalaisyhteiskunnan autonomia uhattuna?

Kansalaisjärjestöjen autonomia on keskeinen tekijä, kun kansalaisjärjestöjen odotetaan edistävän osallistumista, demokratiaa, yhteiskunnallisia innovaatioita ja yhteiskunnallista muutosta. Autonomia tarkoittaa sitä, että kansalaisyhteiskunnan toimijat voivat itse päättää sääntöjensä sisällöstä, tehdä omat päätöksensä sekä määritellä toimintansa tavoitteet ja toimintamallit. Ne eivät siis toimi välineellisesti ulkopuolisten tahojen – esimerkiksi julkisen sektorin tai voiton tavoittelun – ohjaamina.

Pahimmillaan autonomian heikentyminen voi johtaa järjestön jäsenten ja asianosaisten intressien hämärtymiseen ja kansalaisyhteiskunnan demokraattisen valvontavastuun kapenemiseen.

Parhaimmillaan julkinen rahoitus mahdollistaa autonomian tarjotessaan resursseja kansalaistoiminnalle. Toisaalta järjestöjen riippuvuus valtion rahoituksesta heikentää niiden autonomiaa. Rahoitus ohjaa järjestöjä suuntaamaan toimintaansa valtion hyvinvointipoliittisia tavoitteita edistäväksi, mikä heikentää järjestöjen kykyä määritellä itse tehtävänsä. Tämä voi tarkoittaa sitä, että suuntaudutaan toimintaan, johon on julkista rahoitusta tarjolla ja tehdään sitä, mitä rahoittaja arvioinneissaan mittaa. Toiminnassa mukana olevat voidaan tulkita järjestöjen asiakkaiksi tai toiminnan kohteiksi pikemmin kuin jäseniksi ja aktiivisiksi kansalaistoimijoiksi.

Samalla tämä voi johtaa siihen, että kansalaisjärjestöt kokevat olevansa vastuussa toiminnastaan lähinnä toimintaa rahoittaville viranomaistahoille. Pahimmillaan tämä voi johtaa järjestön jäsenten ja asianosaisten intressien hämärtymiseen ja kansalaisyhteiskunnan demokraattisen valvontavastuun kapenemiseen. Kehityskulut voivat heikentää järjestöjen kykyä toimia omista lähtökohdistaan joustavasti ja innovatiivisesti yhteiskunnallisten uudistusten aloitteentekijöinä.