Sivistys

Jos ihan rehellisiä ollaan, sivistyksestä on tullut stiiknafuulian kaltainen sana. Varmaan jotakin arvokasta eikä sitä oikein uskalla vastustaakaan. Vielä epämääräisempi on vapaa sivistystyö.

Paljon eivät auta sivistyksen määritelmätkään. Jotkut niistä tosin ovat ihan ymmärrettäviä. Esimerkiksi yleissivistys on se ”tieto- ja taitomäärä, joka kaikkien kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa”. Mutta kapeasti sekin koko sivistystä kuvaa.

Olisiko sivistys elvytettävissä sanaksi, joka puhuisi myös tämän ajan ihmiselle ja jopa niin, että se voisi ohjata sekä toimintaa että sen arviointia? Uskon, että on. Uskon myös, että sitä tarvitaan. Alan klassikkoja tutkimalla näkyy selvästi, että heillä oli elävä käsitys sivistymisestä elinikäisenä prosessina, jossa on kolme vaihetta.

Määritelmäksi sen voisi pukea seuraavasti: sivistystyö edistää sivistymisen prosessia, jossa (1) ihminen oppii uutta, (2) muodostaa oppimansa omakohtaisen suhteen ja (3) käyttää opittua yhteiseksi hyväksi kansalaisena.

Uuden oppimisessa tarvitaan taidoista tärkeintä eli kykyä oppia, mitä elinikäisen oppimisen ajattelussa nimitetään oppimisen perustaksi. Sen varaan voi rakentua opitun laajentaminen, syventäminen ja päivittäminen. Nopean muutoksen yhteiskunnassa niitä kaikkia tarvitaan.

Ammattisivistys koskee tavalla tai toisella ammattiin liittyvää oppimista, kun taas vapaa sivistystyö voi vapaammin käsitellä myös niitä tietoja ja taitoja, joita tarvitsemme ihmisenä ja kansalaisena.

Tunnettu sanonta väittää, ettei suurikaan tieto- ja taitomäärä vielä tee ketään sivistyneeksi. Tulee oppia käyttämään opittua itsenäisesti ja luovasti. Sivistyksen klassikot panivat paljon painoa ajattelun heräämiselle ja herättämiselle, kyvylle käyttää järkeä ilman toisten johdatusta.

Kolmannessa vaiheessa opittua opitaan käyttämään yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Se alkaa lähiyhteisöistä ja ilmenee ”sydämen sivistyksenä”. Keskeisiä ilmenemisen muotoja ovat kansalaistoiminta ja kansalaisvaikuttaminen. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Tuloksena on aktiivinen ja demokraattinen kansalaisuus.

Toista vaihetta voidaan nimittää itsenäistymiseksi ja kolmatta jäsentymiseksi. Tuloksena on kyky toimia ajan hermolla itsenäisesti ryhmän jäsenenä. Hyvä nykytunnus on ”yksilöllisesti yhdessä”, millä otsikolla Anne Birgitta Yeung teki väitöskirjansa.

Sivistystyössä kehitettiin myös erityinen pedagogia tukemaan sivistymisen prosessia. Sen avainasioita ovat vertaisryhmän vuorovaikutus ja keskustelu. Olen nimittänyt sitä yhteisölliseksi dialogiksi.

Yhteisöllinen dialogi on formaalista oppimista täydentävä nonformaali tiedon hankinnan ja luomisen menetelmä. Samalla se tukee oman ajattelun ja sen ilmaisun kehittymistä. Niin ikään se opettaa yhdessä toimimista ja muita demokraattisia valmiuksia.

Voisiko näin ymmärretty sivistymisen prosessi toimia perustana sivistyksen paluulle? Antaisiko se sivistystyölle ja sen oppilaitoksille oman identiteetin?

Seppo Niemelä, 2.1.2008

*Artikkeli