Puolue tarvitsee kansalaisjärjestöjä

Kansalaisjärjestöt ja puolueet suhtautuvat toisiinsa karsastavasti. Epäluulot ovat kuitenkin turhia. Molemmat tarvitsevat toisiaan ja erityisesti puolueet kansalaisjärjestöjä.

Paljosta yrittämisestä huolimatta puolueita korvaavia kansanvallan järjestelyjä ei ole keksitty. Jonkun pitää koota yhteiskunnallinen keskustelu toteuttamiskelpoisiksi ohjelmiksi, kasvattaa luottamushenkilöiksi osaavia ihmisiä ja tarjota vaihtoehto kansalle vaaleissa valittavaksi.

Keskeistä puolueiden toiminnassa on ohjelmatyö. Se ei vaaleissa tai muutenkaan saa suurta huomiota. Silti puolueet tekevät nykyään aika tarkat vaaliohjelmat, siirtävät ne tunnollisesti hallitusohjelmiksi ja nykyään myös toteuttavat ne pilkuntarkasti.

Ongelma on, että ohjelmat eivät perustu isoonkaan kansalaiskeskusteluun. Yleensä ohjelmat ovat versioita suunnitelmista, joita ministeriöt tekevät yrittäessään vaikuttaa hallinnonalansa hyväksi puolueisiin ja poliitikkoihin.

Näin syntyvät ohjelmat ovat kaksitahoinen asia. Menetelmällä saavutetaan kohtuullinen asiantuntemus, jonka varassa huonokin poliitikko voi tehdä viisaita päätöksiä. Silti prosessi pikemminkin lisää jo muutenkin vahvaa virkavaltaa kuin kansanvaltaa.

Puolueet ja kansalaiset

Ongelmana on puolueiden heikko kytkeytyminen kansalaisiin. Eri lähtökohdista kansalaisten ja puolueiden suhteesta saa eri lukemia. Minusta kuvaavin on tilastokeskuksen toistuva kysely siitä, ovatko ihmiset viime vuoden aikana osallistuneet puolueiden tai niiden aikuisjärjestöjen toimintaan.

Viime mittaukset osoittavat puolueiden toimintaan osallistuvien määrän pudonneen lähelle kahta prosenttia. Lukema on aivan liian pieni tai oikeastaan pelottavan pieni etenkin, kun osallistujat vielä kasaantuvat osin alueellisesti ja varsinkin vanhimpiin ikäryhmiin.

Puolueiden tulisikin löytää keinot palauttaa osallistuvien määrä ainakin kuuteen prosenttiin, mikä lienee lähellä realistista maksimia. Kaikki eivät koskaan kiinnostu politiikasta puolueen jäsenyyteen asti ja moni pelkää leimautumista, eikä aivan syyttä.

Vaikka osallistujien määrän kolminkertaistaminen onnistuisi, silti 94 prosenttia ihmisistä jäisi ilman tätä suoraa kosketusta oman maansa päätöksentekoon. Miestäni tästä avautuu kansalaisjärjestöjen merkitys puolueiden ja koko kansanvallan toimivuuden kannalta.

Järjestöjen kokemus käyttöön

Kansalaisjärjestöihin kerääntyy valtava määrä kokemusta ihmisten arjesta ja oman alansa asiantuntemusta. Usein kansalaisjärjestöt tunnistavat syntymässä olevat uudet ongelmat. Monilla on myös selviä näkemyksiä siitä mitä hallinnossa pitäisi tehdä.

Näkemykset saattavat olla yksipuolisia. Usein näet käy niin, että yhden hyvän asian toteutus saa samalla aikaan kolme huonoa sivuvaikutusta. Puolueiden erityistä osaamista on tasapainottaa erilaiset tavoitteet sellaiseksi ohjelmakokonaisuudeksi, joka voidaan tosiasiassa toteuttaa kuntien, valtion ja nyttemmin myös EU:n päätöksenteossa.

Silti kansalaisjärjestöjen yksipuolistakin asiantuntemusta kannattaa kuunnella huolellisesti ja käydä puolueiden ja kansalaisjärjestöjen kesken dialogia. Sellainen vaikuttaa myönteisesti molempien kantoihin.

Järjestöjen kannattaisi ottaa puolueisiin vaikuttaminen osaksi omaa keinovalikoimaansa. Niillekin kyseessä olisi terveellinen testi siitä, onko järjestöllä muuta sanottavaa kuin se, että oma valtionapu pitäisi saada paremmaksi.

Mahdollisuus vaikuttaa puolueisiin herättäisi järjestöissä tarpeen keskustella yhteiskunnallisista tavoitteista. Tämä olisi yksi keino elävöittää demokratiaa. Jos järjestö on puolueeton, sen asiantuntemuksen tulisi olla kaikkien sitä haluavien puolueiden käytössä.

Vastaavasti puolueiden kannattaisi karsastuksen sijasta löytää keinot suorastaan imeä kansalaisjärjestöjen asiantuntemus oman ohjelmatyönsä taustaksi. Tätä varten tulisi kehittää erityiset suorat ja sähköiset neuvonpidon tavat.

Vanhat ja uudet liikkeet

Neuvonpitoon tarvitaan vanhoja ja uusia kansalaisliikkeitä. Edellisillä on paljon tietoa, hyvä tuntuma alansa asioihin ja yleensä laaja kosketus ihmisiin. Jälkimmäisissä syntyy uusia, tietoisuutta eteenpäin vieviä ajatuksia.

Etenkin uusissa liikkeissä on monesti ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa ja palava halu vaikuttaa. Monet ovat turhautuneita ja heistä tuntuu, ettei kukaan heitä kuule. Näin jää suuri määrä intoa ja osaamista käyttämättä yhteiseksi hyväksi.

Puolueiden kannattaa tietysti pitää mielessään desibelidemokratian vaara. Parhaiten tulevat kuulluiksi ne, jotka osaavat eniten pitää ääntä itsestään. Siksi tulisi kehittää erityisiä kuulemisen tapoja myös niille, jotka eivät itse osaa pitää ääntä itsestään.

Minusta olisi – esimerkin mainitakseni – lohdullista ajatella, että sitten kun minua ei saa enää päästää julkisesti puhumaan puolestani, jokin diakonien paneeli kertoisi puolueille, miten muistihäiriöisille turvataan hyvä elämä.

Seppo Niemelä

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Yhdessä enemmän-artikkelisarjassa kesällä 2009.