Moderni Suomi rakentuu (1940–1980)

Rauhansopimuksen määräysten vuoksi toisen maailmansodan jälkeen lakkautettiin lähes 3 000 oikeistolaiseksi luokiteltua yhdistystä. Vastaavasti vuosina 1944–1948 perustettiin 2 500 sosialistista ja kommunistista järjestöä sekä näiden kanssa yhteistyötä tekeviä järjestöjä, kuten Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomen rauhanpuolustajat. Nämä yhdistykset olivat osaltaan nostamassa kansalaistoiminnan vireyttä poikkeuksellisen korkealle. (Kokko & Rantatupa 2000, 13; Siisiäinen 1996a, 38; Siisiäinen 1996b, 40.)

Ajanjaksoon liittyi myös ammatillisen järjestötoiminnan läpimurto. Työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät entistä aktiivisemmin sekä SAK:n että muiden keskusjärjestöjen riveihin vuodesta 1944 lähtien. Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK perustettiin vuonna 1946. Neljäs keskusjärjestö, Akateemisten valtuuskunta AKAVA, perustettiin vuonna 1950.

Osuustoimintaliike jatkoi kasvuaan. Osuustoiminnallisista yrityksistä muodostui entistä selkeämmin osakeyhtiöiden veroisia liikeyrityksiä. Suuret osuustoimintayritykset liukuivat näinä vuosina lopullisesti pois kansalaisyhteiskunnan piiristä.

Televisio ja auto kilpailivat vapaa-ajasta

1950-luvun lopulta lähtien Suomi modernisoitui tekniikan kehittyessä ja elintason noustessa. Suomessa koettiin 1960-luvulla suuri yhteiskunnallinen murros, väitetään että maailman siihenastisen historian nopein.

Ihmiset etsivät paikkaansa yhteiskunnassa, totuttelivat asumaan betonilähiöissä ja hämmästelivät uuden tekniikan suomia mahdollisuuksia. Vapaa-ajan vietto siirtyi yhdistystaloilta television ääreen, ja autoistuminen helpotti liikkumista. Energiaa ja aikaa ei jäänyt järjestötyöhön yhtä paljon kuin ennen.

Poliittinen aktivoituminen sähköisti yhdistystoiminnan

Vaikka monet perinteiset järjestöt kokivat tässä tilanteessa toiminnan notkahduksen, varsinaista lamaa kansalaisyhteiskunnan toimintakentässä ei koettu. Länsimainen vasemmistoradikalismin aalto saavutti Suomen 1960-luvun jälkipuoliskolla ja aktivoi ihmiset toimimaan ammattiyhdistyksissä ja poliittisissa puolueissa.

Samaan ajanjaksoon liittyy toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien muuttaminen yliopistokaupunkeihin. Suomelle tyypillistä oli se, että radikaalit nuoret ottivat yhdistysmuodon toimintansa kanavaksi. Radikalismi kanavoitui yhdistysaktiivisuudeksi. Samoin on käynyt myöhemminkin. Etuna mallissa on ollut se, että vaaralliset ääriliikkeet ja terroristijärjestöt eivät ole saaneet maassa jalansijaa.

1970-luku oli vahvaa järjestötyön aikaa.

1970-luku oli Suomessa vahvaa järjestötyön aikaa. Poliittiset puolueet ja ammattiosastot toimivat vireästi, ja vasemmistolaisten yhdistysten vastapainoksi oli syntynyt porvarillisia nuoriso- ja opiskelijayhdistyksiä: poliittinen kilpailu johti satojen uusien yhdistysten perustamiseen.

Suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on tyypillistä, että ideologisesti tiukkoina aikoina liikkeet pyrkivät lyömään kilpailijansa byrokraattisilla järjestäytymismenetelmillä, perustamalla uusia järjestöjä ikään kuin liikkeen voimannäytteenä. (Siisiäinen 1996b, 41.)

Hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunta syntyy

Suomessa siirryttiin tässä vaiheessa lopullisesti kansanliikkeiden ajasta kansalaisjärjestöjen maailmaan. Valtionavustukset kasvoivat nopeasti, palkattua henkilöstöä lisättiin, suunnitelmallisuutta ihannoitiin ja järjestötoiminta kukoisti.

Näin siirryttiin suomalaisen kansalaistoiminnan historiassa järjestöbyrokraattisuuden kaudelle, joka on kestänyt 2000-luvulle asti. Järjestöt korvasivat liikkeet, hierarkkisuus ja vertikaalisuus horisontaalisuuden, suunnitelmat spontaanin luovuuden.

Hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunnan kausi alkoi 1970- ja 1980-luvuilla. Tuolloin yhteiskuntaan syntyi toisaalta erilaisia etu- ja edunvalvontajärjestöjä ja toisaalta elämäntapa- ja identiteettiyhdistyksiä.

Modernin yhteiskunnan rakentuminen 1960-luvulta alkaen oli synnyttänyt myös uudenlaisen kytkennän julkishallinnon ja järjestötoimijoiden välille. Tälle perustalle rakentui hyvinvointivaltion ja kansalaistoimijoiden välinen vuorovaikutus. (Itkonen 2000, 16.)