Mitä kansalaisuuteen tarvitaan?
Kansalaisuuden idea syntyi antiikin Ateenassa – mutta mitä kansalaisuuteen vaaditaan, ja minkä yhteisön kansalainen kukin meistä oikeastaan on?
Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan
| Kirjoittajat |
Kurki, Leena
Nivala, Elina
|
|---|---|
| Julkaisuvuosi | 2006 |
| Julkaisija | Tampere University Press |
Kansalaisuuden idean juuret löytyvät antiikin Kreikasta, Ateenan kaupunkivaltiosta. Kansalaisuus kuitenkin katosi lähes tuhanneksi vuodeksi sen jälkeen kun Rooman imperiumin murtui.
Keskiajalla eurooppalaisista, varsinkin italialaisista kaupungeista alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, yhteisöjä, joiden jäsenyyttä saattoi kutsua kansalaisuudeksi. 1600-luvulla valtiosta tuli kansalaisten virallinen yhteisö, ja sellaisena valtion asema on pysynyt näihin päiviin asti.
Nyt sen rinnalle on kuitenkin noussut uusia ehdokkaita, kuten Euroopan unioni tai jopa koko ihmiskunta, jonka jäseniä kaikki ihmiset maailmankansalaisina ovat.
Mitä kansalaiselta vaaditaan?
Leena Kurjen ja Elina Nivalan toimittamassa kirjassa Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen kansalaisuuden käsitettä laajennetaan sosiaalipedagogiseen suuntaan. Kansalaisuuden määrittelyn keskiössä on yksilön jäsenyys osana yhteisöä – mutta mikä on se yhteisö, jonka jäsenyyteen kansalaisuus liitetään? Ja mitä kansalaiselta vaaditaan, jotta hänet luetaan jonkin tietyn yhteisön jäseneksi?
Aktiivinen kansalaisuus on vaativampaa kuin hyvinvointivaltion kansalaisuus.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alettu puhua aktiivisuudesta hyvän kansalaisen ominaisuutena. Nivalan mukaan aktiivinen kansalaisuus on yksilöltä huomattavasti vaativampaa kuin hyvinvointivaltion kansalaisuus, joka edellytti lähinnä passiivista sopeutumista ja oikeuksien vastaanottamista.
Aito kansalaisuus toteutuu yhteisössä
Aktiivisuuden ja kriittisyyden lisäksi tarvitaan kuitenkin myös yhteisöllisyyttä, Nivala korostaa. Yhteisöllisesti orientoitunut kansalainen ottaa huomioon muut ihmiset ja heidän tarpeensa ja mahdollisuutensa ja pyrkii luomaan parempaa maailmaa yhdessä heidän kanssaan. Hän ei tarkastele yhteiskuntaa ja kansalaisuutta vain omien tarpeidensa lähtökohdista.
Sosiaalipedagogisen näkemyksen mukaan aito kansalaisuus on perinteisen poliittis-juridisen kansalaisuuden yläpuolella: se tarkoittaa ihmistä, joka etsii ja toteuttaa elämänkutsumustaan yhteisössään. Aitoon kansalaisuuteen kasvaminen on kasvamista elämään yhdessä.
Kansalaisen kasvattaminen
Kansalaisuuden syntyminen on siis pedagoginen kysymys, kirjoittaa Kurki. Kansalaisuuskasvatuksen tavoitteet pohjautuvat käsitykselle hyvästä yhteisöstä. Kansalaiset luovat sen, joten kasvatuksella voidaan vaikuttaa siihen, millaiseksi yhteisö – valtio, kansakunta tai esimerkiksi maailma – muodostuu.
Perhe on ensimmäinen kasvattaja, joka antaa ihmiselle välttämättömät historialliset ja emotionaaliset juuret ja johdattaa yhteisölliseen sitoutumiseen. Institutionaalisen varhaiskasvatuksen, kuten päiväkotien, pitäisi pystyä tukemaan lapsen arvopohjan kehittymistä. Arvokasvatus on Kurjen mielestä jäänytkin liian vähälle huomiolle varhaiskasvatuksessa.
Arvokasvatus on jäänyt liian vähälle huomiolle varhaiskasvatuksessa.
Koulun kasvatustyö puolestaan valmistaa ihmistä elämään persoonana ja yhteisönsä jäsenenä. Parhaimmillaan se tukee nuoren aloitteellisuuden, vastuullisuuden ja yhteistyökyvyn kehittymistä. Pedagogiikan osuutta opettajankoulutuksessa pitäisi Kurjen mielestä lisätä, jotta kasvatus ymmärrettäisiin muunakin kuin pelkkänä koulun sisällä tapahtuvana opetuksena. Kurki näkee ongelmia myös nykyisessä, muistia ja rationaalisuutta korostavassa oppimiskäsityksessä.
Virossa etsitään uutta yhteisöllisyyttä
Eteläisessä naapurimaassamme Virossa koettiin vuosituhannen vaihteen alla nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Ne myllersivät identiteetin ja kansalaisuuden käsitteitä. Neuvostoliiton aikainen kollektivismi murtui, ja yhteisen vihollisen yhdistämän, vapaudesta haaveilevan kansan sijalle tuli yksittäisiä individualisteja.
Mare Leino kuvaa tilannetta epävarmaksi odotustilaksi. Viron asukkaita yhdistää tällä hetkellä se, että heitä ei pakolla yhdistä mikään. Rajattomien mahdollisuuksien jaksosta nautitaan ehkä jonkin aikaa. Mutta koska individualistinen yksin oleminen väsyttää, saattaa pian olla uudenlaisen yhteisöllisyyden vuoro, Leino ennakoi.
Teksti perustuu tällä sivustolla aiemmin julkaistuun, Sari Kuvajan laatimaan kirjaesittelyyn.
Lue lisää: