Siirry sisältöön
Tietopankki
Aaro Harju

Kansalainen voi olla aktiivinen monella tavalla

Aktiivinen kansalaisuus voidaan jakaa kolmeen muotoon: itsensä kehittämiseen, yhteisten asioiden hoitamiseen ja poliittiseen osallistumiseen.

Kansalaisuus voi olla aktiivista tai passiivista – ja myös passiivisen kansalaisuuden on oltava hyväksyttyä. Vapaassa yhteiskunnassa ketään ei voi pakottaa aktiivisuuteen, vaikka siihen pitää toki kannustaa.

Ihminen voi passiivisena kansalaisena nauttia kansalaisen perusoikeuksista ja -vapauksista, ja tietyt perusoikeudet tunnustetaan myös henkilöille, jotka eivät ole valtion kansalaisia. Pakolaiset ja maahanmuuttajat ovat esimerkkejä tällaisista henkilöistä.

Passiivinen kansalaisuus edustaa statuksellista kansalaisuutta. Ihmiset ovat objekteja, mutta eivät osallistuvia ja vaikuttavia subjekteja.

Aktiivisen kansalaisuuden voi jakaa henkis-kulttuuriseen, toiminnalliseen ja poliittiseen kansalaisuuteen.

Henkis-kulttuurinen kansalaisuus on älyllistä, taiteellista ja arvoihin perustuvaa

Henkis-kulttuuriseen kansalaisuuteen kuuluvat älylliset, sivistykselliset ja kulttuuriset aktiviteetit. Siihen liittyvät inhimillisyys, ihanteellisuus, eettisyys, moraalisuus, emotionaalisuus ja arvoperustaisuus.

Tätä aktiivisen kansalaisuuden muotoa leimaavat usein henkilökohtaisuus, yksilöllisyys ja jopa itsekkyys. Ihmiset keskittyvät itselleen tai omalle yhteisölle tärkeinä pitämiinsä asioihin ja edistävät niitä erilaisin tavoin.

Ihmiset voivat paneutua monin tavoin itsensä jalostamiseen ihmisinä ja kansalaisina. He voivat opiskella vapaa-aikanaan, harrastaa taiteita kansalaisopiston piireissä tai taideyhdistyksissä ja toimia erilaisissa identiteettiliikkeissä. Rauhan edistäminen, ympäristönsuojelu ja eläinten oikeuksista huolehtiminen kuuluvat myös tähän ryhmään.

Kansalaisopisto- ja opintokerhoaktiivisuus ovat mielenkiintoinen suomalainen ja osin pohjoismainen ilmiö. Huonekalujen nikkarointi ja vatsatanssin harrastaminen kansalaisopiston piirissä tai opintokerhossa ilmentävät yhdenlaista ihmisen aktiivisuutta. Ihminen kehittää näin itseään tai pitää huolta itsestään henkilökohtaisen sfäärinsä ulkopuolella, yhteisöllisessä puitteessa.

Henkis-kulttuurisena kansalaisena ihminen jalostaa itseään.

Tällaiset aktiviteetit koituvat suoraan ihmisten itsensä hyväksi, mutta myös välillisesti koko kansakunnan yhteiseksi parhaaksi kulttuuri- ja sivistyspääoman karttumisen seurauksena. Henkis-kulttuurinen kansalaisuus ei ole yleensä yhtä näkyvää kuin poliittinen tai toiminnallinen kansalaisuus, mutta se ei ole kuitenkaan yhtään sen vähämerkityksellisempää.

Toiminnallinen kansalaisuus on osallisuutta yhteisten asioiden hoitamiseen

Toiminnallinen kansalaisuus ilmenee ihmisten erilaisina aktiviteetteina yhdistyksissä, yhteisöissä, kansalaisopiston piireissä ja seurakunnissa. Tällä on pitkät ja kunniakkaat historialliset juuret, ja se on edelleen elinvoimainen aktiivisen kansalaisuuden ilmenemismuoto.

Toiminnallisena kansalaisena ihminen haluaa ennen muuta osallistua, toimia vapaaehtoisena ja myötävaikuttaa henkilökohtaisella, konkreettisella panoksella itselle ja muille tärkeiden asioiden hyväksi. Toiminnallinen kansalaisuus voi liittyä henkis-kulttuuriseen kansalaisuuteen, mutta se voi olla myös siitä irrallaan. Toiminnalliseen kansalaisuuteen ei välttämättä kuulu mainittavaa henkistä ja sivistyksellistä panosta.

Toiminnallisena kansalaisena ihminen osallistuu, toimii ja edistää yhteisten asioiden toteutumista.

Yhdistyksissä ja kansalaisjärjestöissä toimivat sijoittuvat pääosin tähän ryhmään. Lasten hiihtoharrastuksen tukeminen, Lions-toiminta tai metsästys-, martta- ja omakotiyhdistyksessä toimiminen tarkoittavat oman panoksen antamista yhteisen asian hyväksi, samoin esimerkiksi seurakuntien diakonia- ja nuorisotyö. Keskinäisapu, vertaistuki ja muut sosiaalisen auttamisen muodot perustuvat nekin ihmisten omakohtaiseen sitoutumiseen ja työpanokseen.

Toiminnallinen kansalaisuus on tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin aktiivisen kansalaisuuden ilmentymä. Lähes kaikki suomalaiset toteuttavat jokapäiväisessä elämässään tätä kansalaisuuden muotoa jollakin tavalla, toiset hyvinkin paljon, toiset vain minimaalisesti. Toiminnallinen kansalaisuus on sopinut hyvin parikymmentä vuotta vallinneeseen aatteettomuuden aikaan. Toiminta ilman selkeää aatteellista sisältöä on vedonnut 1900-luuvun lopun suomalaisiin.

Poliittinen kansalaisuus on poliittiseen päätöksentekoon osallistumista

Poliittinen kansalaisuus on perinteisin aktiivisen kansalaisuuden mielleyhtymistä. Sillä on myös suomalaisittain pitkät historialliset juuret. Puoluemuodostuksen alku ja työväenliikkeen syntyminen 1800-luvun puolivälin jälkeen kiihottivat suomalaisia ottamaan kantaa ja näyttämään ”väriä”. Yhteiskuntapolitiikan kautta muovattiin suomalaista yhteiskuntaa ja määriteltiin Suomen asemaa kansakuntien joukossa.

1970-luvun puoliväliin asti poliittista kansalaisuutta pidettiin arvokkaana – ehkä jopa merkittävimpänä – kansalaisuuden ilmentymänä. Kunnallispoliitikot, kansanedustajat ja puoluejohtajat olivat enemmän kansalaisia kuin kulttuuriyhdistyksessä, elämäntaparyhmässä tai opintopiirissä toimivat ihmiset.

Poliittisella kansalaisuudella muovattiin suomalaista yhteiskuntaa.

Poliittiset kansalaiset ratkoivat kunnan tai koko kansakunnan kohtalonkysymyksiä, kun henkis-kulttuurisen ja toiminnallisen kansalaisuuden edustajat puuhasivat pienten asioiden parissa usein omaksi ilokseen. Ammattiyhdistysliikkeen kytkeytyminen poliittisiin puolueisiin vahvisti poliittisen kansalaisuuden hegemonista asemaa vuosikymmenien ajan.

Poliittisen kansalaisuuden kukoistusaika päättyi hyvin nopeasti 1970-luvun lopulla. Kiinnostus politiikkaan väheni dramaattisesti. Samalla poliittisen toiminnan arvostus suorastaan romahti. Poliittisten puolueiden jäsenmäärät kääntyivät laskuun, ja erityisesti nuoret vierastivat puoluepoliittista toimintaa.

Kansalaiset ryntäsivät perustamaan kulttuuri-, harrastus- ja liikuntayhdistyksiä sekä erilaisia identiteettiliikkeitä. Painopiste siirtyi muutamassa vuodessa poliittisesta aktiivisuudesta kulttuurisiksi ja henkisiksi harrastuksiksi.

Poliittisen kansalaisuuden merkitys ei ole vähentynyt, vaikka kiinnostus sitä kohtaan onkin. Kansanvalta toteutuu yhteiskunnassa vain, jos ihmiset kansalaisina turvaavat demokraattisten valtioelinten legitimiteetin. Tämä tapahtuu vain niin, että riittävä määrä kansalaisista äänestää, asettuu ehdokkaaksi vaaleissa ja hoitaa kunnallisia ja valtiollisia luottamustehtäviä.

Demokratia tarvitsee paikallista aktiivisuutta

Kansanvalta lepää nyt ja jatkossakin edustuksellisen demokratian varassa, mutta sitä tulee täydentää suoran osallistumisen ja vaikuttamisen keinoilla. Muuten ihmisten mielenkiinto poliittista kansalaisuutta kohtaan ei lisäänny.

Olennainen osa on paikallisen demokratian ja kansalaisaktiivisuuden voimistuminen. Kuntalaisaktivistit toimivat usein perinteisen yhdistystoiminnan ja olemassa olevien poliittisten puolueiden vaikutuspiirin ulkopuolella. Tällöin edustuksellisuus ja siihen perustuva legitimiteetti korvautuu suoralla demokratialla ja toiminnan kautta hankitulla oikeutuksella.

Toiminta on hyvin tilannesidonnaista. Ihmiset aktivoituvat jonkin kysymyksen merkeissä. Kun asia on ratkaistu tai kansalaiset ovat saaneet viestinsä perille, toiminta loppuu. Uusi asia, ongelma tai tilanne synnyttää sitten uuden ad hoc -kansalaisaktiivisuuden.

Kansalaisuudesta löytyy jokaiselle sopiva tapa olla aktiivinen

Aktiivinen kansalaisuus voi ilmetä eri tavoin, ja eri aktiivisuuden muotoja on turha arvottaa. Merkittävää on, että ihmiset toimivat, osallistuvat ja vaikuttavat. Kukin ilmaiskoon aktiivisuuttaan omalla tavallaan.

Käytännön elämässä erilaiset aktiivisuuden ilmentyvät lomittuvat ja sekoittuvat iloisesti keskenään. Aktiivisuus kasaantuu, ja samat ihmiset ovat aktiivisia usealla eri rintamalla yhtä aikaa. Tässä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.

Postmodernissa muuttuvassa ajassa aktiivinen kansalaisuuskin on elävä ja koko ajan liikkeessä. Näin se pysyy dynaamisena asiana, joka puhuttelee ihmisiä ja houkuttelee heitä mukaansa. Tavoitteena tulisi olla se, että kaikki ihmiset olisivat jollakin tavalla aktiivisia kansalaisia. Nyt näin ei ole.

Syrjäytyneet ihmiset ovat täyden kansalaisuuden ulkopuolella.

Syrjäytyneet ihmiset ovat tosiasiassa täyden kansalaisuuden määrittelyn ulkopuolella, ja heitä on yllättävän paljon. Lisäksi monet ihmiset, kuten vammaiset, pakolaiset ja tietyt vähemmistöt, eivät pysty ilmentämään täyttä kansalaisuutta sen eri muodoissa.

Vaikka epätasa-arvo on aina mukana demokraattisen hyvinvointivaltionkin arkitodellisuudessa, tavoitteena tulisi aina olla mahdollisimman täysi aktiivinen kansalaisuus kaikille yhteiskunnan jäsenille. Tässä riittää työtä niin yhteiskunnan päättäjille kuin koulutuksesta vastaaville ja kansalaisjärjestötoimijoillekin.

Sisältö pohjautuu Aaro Harjun tekstiin ”Aktiivisen kansalaisuuden sisältömäärittely”, joka on julkaistu aiemmin tällä sivustolla.