Individualismi yhteiskunnallisessa toiminnassa

Individualismista eli yksilöllistymisestä on puhuttu yhteiskuntatieteissä usean vuosikymmenen ajan. Yleisesti ottaen sillä tarkoitetaan muun muassa sitä, että perinteisillä yhteisöillä, esimerkiksi kyläyhteisöllä, uskonnollisella yhteisöllä tai vaikkapa suvulla, on länsimaisissa yhteiskunnissa vähemmän merkitystä ja määritysvaltaa ihmisten elämään kuin ennen. Ihmiset ovat siis vapaampia, mutta myös velvoitettuja muokkaamaan itse omia elämänpolkujaan. 1980-luvulta alkaen voimistunut uusliberaali talouspolitiikka on osaltaan ruokkinut tätä yksilöllistymistä entisestään, korostaen yksilön vastuuta omasta elämästään.

Individualismi näkyy myös yhteiskunnallisen toiminnan¹ saralla, joka on perinteisesti mielletty kollektiivisen eli yhteisen toiminnan alueeksi. Voimistuva individualistinen pohjavire ei hävitä kollektiivista toimintaa, mutta se muuttaa muun muassa sitä, miten ihmiset kiinnittyvät kollektiiviseen toimintaan ja millaisia muotoja ja merkityksiä toiminta saa.

Individualismin pitkä kaari yhteiskunnallisessa toiminnassa

Sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa on keskusteltu individualismista 1980-luvulta alkaen, jolloin virisi puhe uusista sosiaalisista liikkeistä. Sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa on ollut tapana erottaa vanhat ja uudet sosiaaliset liikkeet toisistaan. Vanhalla tarkoitetaan lähinnä työväenliikettä ja uusilla viitataan muihin politiikan osa-alueisiin, kuten ympäristöön, sukupuoleen tai elämäntapaan perustuvia liikkeitä, kuten feministinen, ympäristö- tai rauhanliike. Sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen mukaan työväenliike perustui kollektiiviseen eli yhteiseen ja jaettuun, esimerkiksi luokkaan tai paikallisuuteen perustuvaan, identiteettiin. Uusien liikkeiden eräs tehtävistä taas on nimenomaan kollektiivisen identiteetin rakentaminen.

2010-luvun alkuvuosia kuohuttaneiden Arabikevään ja Occupy-liikkeiden myötä sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa alettiin puhua “yhdistävästä toiminnasta” (connective action) erotuksena kollektiiviselle toiminnalle. Tässä yhdistävässä toiminnassa on kyse sosiaalisen median mahdollistamista yksilöiden mahdollisesti lyhytkestoisista yhteenliittymistä, esimerkiksi massaprotesteista, joilla ei välttämättä ole vankkaa yhteistä ideologiaa. Näiden liikkeiden myötä tutkimuksessa on yleistynyt puhe muodoltaan verkostomaisesta toiminnasta, joka on aiempaan yhteiskunnalliseen toimintaan verrattuna vähemmän organisoitua ja (näennäisesti) hierarkiattomampaa.

2010-luvulla sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa alettiin puhua yhdistävästä toiminnasta erotuksena kollektiiviselle toiminnalle.

Individualisoitumisen lisäksi on puhuttu myös muita yhteiskunnallista toimintaa muuttavista piirteistä, jotka liittyvät läheisesti individualismiin, tai ainakin sopivat sen kanssa hyvin yhteen. Näitä piirteitä ovat esimerkiksi performatiivisuuden lisääntyminen median ja sosiaalisen median huomion saamiseksi sekä yhteiskunnallisen toiminnan projektimaisuus.

Jos työväenliikkeeseen sitouduttiin oman identiteetin ja luokka-aseman myötä kenties koko elämän ajaksi, nykyisille liikkeille tyypillistä on lyhytkestoinen, mutta mahdollisesti hyvinkin intensiivinen, sitoutuminen projekteihin, kuten kampanjaan tai mielenosoitukseen. Nämä limittyvät mahdollisesti muiden yhteiskunnallisten projektien, samoin kuin työelämän projektien kanssa. Tämä projektimaisuus heijastaa työelämän pätkämäisyyttä ja hankemaisuutta ja yleisesti yhteiskunnan nopeatempoisuutta.

Suomalainen järjestökenttä murroksessa

Suomessa individualisoituminen on vaikuttanut etenkin järjestökenttään, joka on Suomessa ollut perinteisesti laaja ja vaikutusvaltainen. Suomea on kutsuttu yhdistysten luvatuksi maaksi, jossa järjestötoiminnalla on ollut keskeinen rooli suomalaisen valtion ja yhtenäisyyden luomisprojektissa 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Vuonna 1919 perustettu kansallinen yhdistysrekisteri on liittänyt kansalaisjärjestöt läheiseen yhteyteen valtion kanssa. Yhdistyksen rekisteröiminen merkitsee sitä, että yhdistyksestä tulee oikeushenkilö. Se merkitsee kuitenkin myös byrokratian lisääntymistä, sillä yhdistykselle tulee nimetä puheenjohtaja, laatia säännöt ja pitää vuosikokous, jossa muun muassa tarkistetaan vuosittainen tilinpäätös.

Rekisteröityjä yhdistyksiä on Suomessa yli 100 000, mutta nykyisin kaikki yhteiskunnallinen toiminta ei löydy yhdistysrekisteristä.

Rekisteröityjä yhdistyksiä on Suomessa yli 100 000, mutta nykyisin kaikki yhteiskunnallinen toiminta ei löydy yhdistysrekisteristä. Osalle toimijoista syy pysyä rekisteröimättömänä on käytännöllinen. Yhdistyksen perustamista ei välttämättä nähdä tarpeelliseksi lyhyitä projekteja tai verkostoja varten, etenkin koska sosiaalinen media mahdollistaa organisoitumisen ja kampanjoinnin. Joillekin toimijoista syy on ideologinen ja likeistä valtiosuhdetta halutaan välttää. Tällainen ideologia ohjaa esimerkiksi autonomiaa ja anarkismia korostavia liikkeitä, kuten talonvaltausliikkeitä, mutta esimerkiksi myös yhteisöllisyyttä ja luovaa ja vapaata kaupunkitilan käyttöä ajavaa some-ajan kaupunkiaktivismia.

Individualismin seurauksena uupuminen?

Käytännön yhteiskunnallisen toiminnan tasolla individualismi näkyy esimerkiksi siinä, miten tehtäviä jaetaan. Jos yhdistystoiminnassa on nimetyt roolit, kuten puheenjohtaja, sihteeri ja varainhoitaja, verkostomaisessa toiminnassa roolit, ja niiden myötä myös valtasuhteet, ovat epäselvempiä ja muuttuvia. Tämä johtaa usein vallan epätasaiseen jakautumiseen ja valtasuhteiden muuttumiseen vaikeammin havaittaviksi. Lisäksi monia yhteiskunnallisissa liikkeissä ja verkostoissa toimivia uhkaa uupuminen, sillä vastuu jakautuu helposti samoille, aktiivisille toimijoille. Lisäksi yhteiskunnallisen toiminnan projektimaisuus merkitsee intensiivistä sitoutumista toimintaan, joka pitää sovittaa yhteen muun elämän kanssa ja jonka lopputulos ei aina tunnu riittävän palkitsevalta, jos esimerkiksi poliittisia tavoitteita ei saavuteta. Tilannetta ei helpota aktivismiin lähes väistämättä kuuluva sosiaalinen media, joka uuvuttaa kiivaalla tahdillaan ja jatkuvalla esillä olemisen paineella.

Toisaalta, ja osin vastauksena uupumisen kokemuksiin, monissa liikkeissä, kuten queer- ja ilmastoaktivismissa, korostetaan yhteisön, tunteiden ja hyvinvoinnin roolia. Yhteisön ja sen jäsenten hyvinvointia vaalitaan esimerkiksi tapahtumien ja mielenosoitusten jälkeisillä purkusessioilla, mindfullnessilla ja esimerkiksi jaetun ilon ja juhlien tärkeyden korostamisella.

Individualismi ei siis merkitse kollektiivisen toiminnan loppua, vaan sen uudelleen muotoutumista. Se, mitä yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen merkitsee, on jatkuvassa murroksessa.

¹ Käyttämillämme käsitteillä on merkitystä. Kansalaisuus on nykyisessä poliittisessa tilanteessa rajattu koskemaan vain osaa maassa asuvia ja oleskelevia, eikä kansalaistoiminnan käsite siten tavoita kaikkea poliittista toimintaa, esimerkiksi turvapaikanhakijoiden protesteja. Tästä syystä käytän vaihtelevasti käsitteitä aktivismi, yhteiskunnallinen toiminta ja sosiaalinen liike.