Demokratia ja vapaa sivistystyö

Suomalaiselle lukijalle
(Seppo Niemelä)

Demokratia itsessään on jotakin, joka pitää oppia; se ei ole synnynnäinen eikä välttämättä kehity luonnostaan ilman tietoista pyrkimystä. Tästä tullaan yhteen pitkään tunnettuun perusväittämään: demokratian tehtävä on huolehtia oppimisesta, joka auttaa ylläpitämään demokratiaa. Demokratian ihanteiden – yleinen äänioikeus, yhtäläiset oikeudet, vallanjako, moniarvoisuus, demokraattinen edustus – ja todellisuuden välillä on aina kuilu, ns. pysyvä demokratiavaje, jonka umpeenkurominen on jatkuva tehtävä ja jossa yhtenä keinona on kansalaiskasvatus. Demokraattinen yhteiskunta on oppiva yhteiskunta. Se tarjoaa kansalaisilleen laajan pääsyn oppimiseen ja koulutukseen koko elämän ajan.

Kansalaisyhteiskunnan nykymerkityksen juuret ulottuvat ns. skottilaiseen valistukseen, erityisesti Adam Fergusonin kirjaan ”An Essay on the History of Civil Society” vuodelta 1767. Siinä hän asettui puolustamaan aikansa yhtenäisvaltiossa vallankumouksellista ajatusta siitä, että ihmisillä on oikeus kokoontua vapaaehtoisiin yhdistyksiin ja puolustaa näkemystään tarvittaessa myös valtiota vastaan. Ferguson ennakoi sata vuotta myöhemmin alkanutta kansalaisyhteiskunnan valtavaa nousua. Yhdistystoiminta oli kansalaisyhteiskunnan selkäranka koko 1900-luvun ajan. Kansansivistys taas sai kunnian toimia kansalaisyhteiskunnan kouluna.

Kansalaisuus ja oppiminen

Aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista voi lähestyä didaktisella kolmiolla, jonka keskenään riippuvia ja toisiinsa vaikuttavia ulottuvuuksia ovat tiedot, arvot ja taidot. Osallistumiseen tarvitaan ensinnäkin laaja yhteisöä koskeva tietopohja, keskeisenä tieto oikeuksista ja velvollisuuksista. Ilman laajaa tietopohjaa on vaikea toimia aktiivisena, elämään osaaottavana yhteisön jäsenenä, on sitten kyse oman yhdistyksen toiminnasta, työelämän yhteistyöstä tai demokratiasta kunnallisella, valtiollisella, EU:n tai tulevaisuudessa myös globaalilla tasolla. Siksi yleinen kansalaiskasvatus on toimivien yhteisöjen perusasia.

Kansalaisuutta ei kuitenkaan voi johtaa yksin oikeuksien ja velvollisuuksien luettelosta. Kysymys on syvemmästä yhteisön jäsenyydestä, jossa tarvitaan henkilökohtaista ja kollektiivista emotionaalista ulottuvuutta. Se tuo mukanaan arvot ja viime kädessä identiteetit. Arvoja ja moraalia selvitettäessä joudutaan pohtimaan mm. sellaisia käsitteitä kuin vapaus, solidaarisuus, vastuu, oikeudet, säännöt, suvaitsevaisuus, etnisyys, uskonto ja yhteisö. Näiden oppimisessa tarvitaan yhteistä pohtimista mutta ehkä vielä enemmän yhdessä toimimista. Arvoja opitaan elämällä ja osallistumalla.

Aktiivinen kansalaisuus edellyttää myös taitoja ja kompetensseja. Niiden kehittäminen on pysyvä kansalaiskasvatuksen tehtävä. Hyvä lähtökohta on Ove Korsgaardin taitojen ja pätevyyksien luettelo: kyky kommunikaatioon ja dialogiin, kyky elää toisten kanssa yhdessä, kyky ratkaista konflikteja väkivallattomasti, kyky neuvotella, kyky ottaa osaa julkiseen keskusteluun, kyky tunnistaa ja hyväksyä erilaisuutta, kyky käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa jne. Yleisemmin kompetensseja ovat kriittinen ajattelu, identiteettiä muodostavien kertomusten jakaminen, käsitteellinen analyysi, argumentaatiotekniikat sekä kurinalaisen ja rakentavan keskustelun säännöt.

Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunnan uuden nousun taustalla on nähty ainakin kolme syytä. Yksi palautuu Itä-Eurooppaan, jossa reaalisosialismi tukahdutti kansalaisyhteiskunnan sen aidossa, valtiosta vapaassa merkityksessä. Huomattiin konkreettisesti, miten suuri ongelma on, jos ihmiset eivät saa kokoontua vapaaehtoisesti yhteen, muodostaa yhdistyksiä ja ilmaista kantaansa myös julkisesti ilman, että paikalla on salaisen poliisin kätyreitä ja ilman, että johtomiehet joutuvat tekemään tiliä toimistaan kolkoissa pidätysselleissä. Tämä toimi oman työn merkitystä kirkastavana peilinä myös lännen kansalaisaktiivisuudelle.

Toinen syy liittyy siihen valtavaan sosiaaliseen pääomaan kohdistuvaan kiinnostukseen, jonka Robert Putnamin Italia-tutkimus vuodelta 1994 on herättänyt. Paljastui näet, ettei kansalaisyhteiskunta urheiluseuroineen ja kuoroineen olekaan jotakin harmitonta harrastelua työn vastapainoksi, vaan sosiaalisen pääoman keskeinen generaattori. Sosiaalinen pääoma taas on toimivan yhteiskunnan perimmäinen perusta. Sen määrä heijastuu talouteen ja yhteiskunnan palveluiden toimivuuteen ja siitä aina ihmisten terveyteen, eliniän odotteeseen ja elämän laatuun asti.

Kolmas syy onkin kyseenalaisempi. Moni taho haluaa ”valjastaa” kansalaisyhteiskunnan korvaamaan yhteiskunnan supistuvia palveluita. On ilmeistä, että kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus ja yhteisvastuu on hyvin tärkeää monien sosiaalisten ongelmien ratkaisussa. Silti on tärkeä muistaa, ettei valjastettu kansalaisyhteiskunta ole enää kansalaisyhteiskunta, eikä kansalaisyhteiskunta voi ottaa sitä vastuuta peruspalveluista ja tasa-arvosta, joka kuuluu valtiolle. Hyvinvointiyhteiskunta ja kansalaisyhteiskunta eivät ole vaihtoehtoja vaan ne täydentävät toisiaan.

Voit katsoa myös: Kansanvalistusseura

Pohjoismaiset ideat ja 2000-luvun todellisuus
Niels Buur Hansen, Ove Korsgaard, Bosse Bergstedt (toim.)
Kansanvalistusseura, Helsinki 2002, ISBN 951-9140-02-6

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelin kirjoittajan.