Yhdistykset olivat kansalaistoiminnan tärkein areena

1800-luvun jälkipuolella sääty-yhteiskunnan sisälle alkoi kasvaa uusi, markkinoiden ja erillisten yksilöiden yhteiskunta. Ihmisistä tuli muodollisesti samanarvoisia kansalaisia, ja he saattoivat yhä vapaammin liittyä yhteen aatteiden ja mielipiteiden mukaan, sosiaalisesta asemasta riippumatta. Valtion hyväksyttävyyttä alettiin rakentaa tälle uudelle pohjalle.

Vapaan yhdistymisaatteen kuuluisa puolestapuhuja, ranskalainen filosofi Alexis de Tocqueville, kirjoitti jo 1830-luvun lopulla: 

Olen varma, että aristokratiaa ei maailmaan voi uudelleen perustaa; mutta uskon, että yksinkertaiset kansalaiset voivat yhteenliittymällä muodostaa hyvin vauraita, hyvin vaikutusvaltaisia ja hyvin voimakkaita olioita, sanalla sanoen aristokraattisia henkilöitä. Tällä tavoin saavutettaisiin useita aristokratian suurimpia poliittisia etuja ilman sen vääryyksiä ja vaaroja. Poliittinen, teollinen, kaupallinen tai jopa tieteellinen ja kirjallinen yhdistys on valistunut ja voimakas kansalainen, jota ei voida taivutella mielin määrin eikä kukistaa salaa ja joka puolustaessaan erityisiä oikeuksiaan vallan vaatimuksia vastaan pelastaa yhteiset vapaudet.

Valtion ulkopuolelle syntyi uudenlaista toimintaa

Kansakunnan synnyssä oli kysymys siitä, miten valtion legitiimiys laskettiin uudelle pohjalle, kun laajat joukot alkoivat toimia itsenäisinä ja muodollisesti tasavertaisina kansalaisina. Valtion ulkopuolisen toiminnan alue alkoi näyttäytyä erillisenä sfäärinä eli syntyi kansalaisyhteiskunta. 

Kun muodollisesti valtiosta riippumattomat järjestöt ja liikkeet loivat uudenlaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä, ne samalla laajensivat valtion toiminta-aluetta ja rakensivat uudenlaista valtiota. Erityisesti fennomaanien pyrkimyksiin kuului vapaan järjestötoiminnan kytkeminen valtioon. 

Yhdistykset vastasivat Keski-Euroopan kahviloita

Laajojen joukkojen järjestäytymisen esteet olivat Suomessa vähäiset. Muualla Euroopassa järjestäytyminen, mobilisoituminen ja kollektiivinen toiminta olivat useimmiten pitkällisiä ja vaivalloisia prosesseja. Suomessa tilanne oli helppo jopa Skandinaviaan verrattuna.

Yhdistykset myötävaikuttivat yhteiskunnan vapautumiseen valtion holhouksesta samalla tavoin kuin Euroopan kahvilat: houkuttelemalla yleisöä vapaaseen ja avoimeen keskusteluun. Nousevan porvariston kannalta yhdistyksillä oli kuitenkin yksi etu kahvihuoneisiin nähden. Keskustelut olivat tilapäiseen seurusteluun verrattuna säännöllisempiä ja jäsentyneempiä. 

Yhdistystoiminnan ensiaskelilla 1700-luvulla ei ollut Suomessa selvää kansallista ominaisluonnetta. Yhdistykset olivat kansainvälisten esikuviensa kopioita, tosin ne saattoivat saada erilaisen sisällön kuin muualla.

Mukaan haluttiin koko kansa

Uuteen isänmaallisuuteen Snellmanin tulkitsemassa mielessä kuului sivistyneen luokan ja kansan lähentyminen. Se edusti uudenlaista tasa-arvoajattelua. Luotiin yhteisöä, joka kattoi koko kansakunnan. 

Aivan uudella tavalla korostettiin nyt vapaaehtoisen toiminnan merkitystä yhteiskunnan henkisessä ja aineellisessa kehittämisessä. Syntyi sellaisia sivistys- ja hyväntekeväisyysseuroja kuin raittius- ja rouvasväenyhdistykset, oma-apuyhdistykset, säästöpankit ja vapaaehtoinen palokunta. Tällainen yhdistystoiminta oli yleiseurooppalainen ilmiö ja sen huippukausi osui 1840-luvulle.

Toiminta alkoi yläluokasta

Suomessa joukkojärjestäytymisen periaatteen otti käyttöön yksipuolisesti yläluokka. Aluksi, 1860-luvulla, perustettiin sivistysseuroja ja vapaaehtoisia palokuntia. Säätyläiset olivat kiinnostuneita joukkojärjestöistä, koska niiden avulla oli mahdollista levittää luokkien välisen veljeyden aatetta. 

Vapaapalokunnat olivat edelläkävijöitä kirjastojen, kuorojen, orkestereiden ja teatteriryhmien perustamisessa. Lisäksi ne tekivät aloitteita kansanjuhlien ja urheilukilpailujen järjestämiseksi. Liikkeessä kiteytyi käsitys, että aatteellisen yhdistyksen tuli olla luonteeltaan yleinen ja yleishyödyllinen.

Alaluokkakin alkoi määritellä omat tavoitteensa

1880-luvulla tilanne muuttui. Syntyi sellaisia yhdistyksiä, joissa alempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluvat ryhmät ottivat itse aloitteen käsiinsä. Nyt vaadittiin yhteiskunnallisia uudistuksia ja nimettiin avoimesti ne ryhmät, jotka olivat parannusten tiellä. 

Vapaaehtoisten yhdistysten tehtävänä oli muokata yleistä mielipidettä. Kun ne aloittivat toimintansa maaseudulla, seurasi repiviä ristiriitoja. Patriarkaalinen talonpoikaisto oli sitä mieltä, että tämä uudentyyppinen toiminta oli ristiriidassa vanhaluterilaisen katekismusviisauden kanssa. Isäntävaltainen maailmankuva joutui vähitellen kriisiin.

Sivistys ennen poliittisuutta

Nuorisoseuraliike vastusti erillisyyspyrkimyksiä ja tavoitteli kansallista eheyttä. Liike yhtenäistyi 1890-luvulla muun muassa kansanopistojen ansiosta. Hintana oli, että kaikki ”poliittisuuden” vaatimukset torjuttiin. Liike ei tarjonnut uskonnollista tai poliittista ohjenuoraa, vaan sen tavoitteena oli antaa sivistykselliset edellytykset uskonnolliseen ja poliittiseen osallistumiseen. Itseään liike piti puolueettomana.

Vuosisadan taitteessa joukkojärjestöjen jäsenmäärät lisääntyivät huomattavasti. Vuoden 1904 jälkeen epäpoliittisuus työnnettiin syrjään ja liikekannallepano laajeni ennennäkemättömiin mittoihin. Vanhat joukkojärjestöt saattoivat toimia vapaammin, kun niiden toimintaa koskevat rajoitukset poistettiin. Yhdistymisvapaus säädettiin perustuslain muodossa 1906, vaikkakin laki, jolla tätä vapautta käytännössä säädeltiin, tuli voimaan vasta vuonna 1919.

Lue lisää: