Aktiiviseksi kansalaiseksi tuleminen
Aktiiviseksi kansalaiseksi ei tulla opiskelemalla vaan osallistumalla. Lapsuuden kodilla on merkittävä vaikutus, mutta mukaan ehtii vielä aikuisenakin.
Aktiivinen kansalaisuus on jotain, mikä pitää oppia. Miten tämä oppiminen tapahtuu? Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että aktiiviseksi kansalaiseksi sosiaalistutaan varmimmin seuraamalla lapsesta asti lähietäisyydeltä aktiivisten kansalaisten toimintaa ja osallistumalla siihen (Laitinen ja Nurmi 2003, 125; Laitinen ja Nurmi 2002, 15–16). Kysymys on monimutkaisesta yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota ei voi omaksua pelkästään oppimateriaalien avulla.
Olemme tehneet aiheesta elämäkertahaastatteluja, ja myös niissä lähes kaikki vastaajat selittivät aktiiviseksi kansalaiseksi tuloaan kodin ja varhaisen kasvuympäristön vaikutuksella. Myös nuorten harrastustoiminnalla oli ollut huomattava merkitys aktiivisen kansalaisen tarvitsemien arvojen, tietojen ja taitojen kehittymiselle.
Kouluilla vain vähäinen merkitys
Sen sijaan koulujen opetus ja oppisisällöt vaikuttivat vain vähän aktiivisen kansalaisuuden syntyyn ja vakiintumiseen. Vaikka koulun välittämä tietovaranto oli ilmeisen välttämätön, sen ei koettu innostaneen aktiivisen kansalaisen uralle. Useat haastatelluista kritisoivat saamaansa opetusta sanomalla, että kansalaistaitoja ei opeteltu niinkään elämää kuin koulua varten.
Kansalaistaitoja ei opeteltu niinkään elämää kuin koulua varten.
Opiskelun ensisijaisena tavoitteena oli valmistaa oppilaita vastaamaan oikein erilaisissa kokeissa kuten ylioppilaskirjoituksissa. Tarkoituksena ei ollut kehittää jokapäiväisessä elämässä tarvittavia perusvalmiuksia puhumattakaan siitä, että olisi kannustettu oppilaita osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. (Laitinen ja Nurmi 2003, 127–128; Laitinen ja Nurmi 2002, 26.)
Haastatteluissa toistui lisäksi se, että kansalaistoiminnassa tarvittavia taitoja omaksuttiin tarttumalla tarjolla olleisiin oppimismahdollisuuksiin. Tällaisia oli saatu esimerkiksi vapaan sivistystyön tarjonnasta, kuten opintokerhoista ja aikuiskoulutuskeskusten kursseilta.
Nuorempien kohdalla myös opiskelu yliopistossa tai avoimessa yliopistossa näytti antaneen taitoja, joilla on ollut merkitystä aktiivisen kansalaisuuden kehittymiselle, muun muassa valmiuksia kriittisyyteen ja kykyä asioiden kyseenalaistamiseen. (Laitinen ja Nurmi 2003, 127–128; Laitinen ja Nurmi 2002, 25.)
Lapsena aktiivisuus kehittyy vähitellen
Suomalaisessa aineistossa oli nähtävissä kaksi päätapaa tulla aktiivisiksi kansalaisiksi. Yhtäältä osa haastatelluista oli ollut aktiivisia kansalaisia nuoruudesta ja jopa lapsuudesta lähtien, toisaalta osa haastateltavista näytti tulleen aktiivisiksi kansalaisiksi vasta aikuisiällä (Laitinen ja Nurmi 2003, 127, Laitinen ja Nurmi 2002, 15–17).
Ensimmäisen ryhmän kohdalla aktiivinen kansalaisuus oli kehittynyt vähittäisen sosiaalistumisen myötä ja oli ikään kuin suoraa perintöä lapsuudenkodista ja nuoruuden harrastuksista. Jälkimmäisen ryhmän kohdalla aktiiviseksi kansalaiseksi tuleminen oli prosessina vaikeampi määritellä.
Aikuisten polku on yllätyksellinen
Vaikka useat aikuisiällä aktivoituneista olivat toimineet nuoruudessaan esimerkiksi nuorisokerhojen ohjaajina tai rippikoulujen isoisina sekä olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, tämä ei ollut tuolloin johtanut heitä aktiivisen kansalaisen uralle.
Heidän aikuisiän aktivoitumisensa ei muutoinkaan vaikuttanut itsestään selvältä. Näytti pikemminkin siltä, että he olisivat voineet yhtä hyvin olla aktivoitumatta ilman jotain tiettyjä kokemuksia tai olosuhteiden muuttumista.
Belgialaiset kollegamme pyrkivät omassa aineistossaan selittämään aktiiviseksi kansalaiseksi tuloa ja/tai aktiivisen kansalaisuuden oppimista haasteen (challenge), toimintakyvyn (capacity), yhteyden kokemisen (connection) ja kontekstin (context) näkökulmista.
Haaste
Heidän mallissaan aktiiviseksi kansalaiseksi tuleminen edellyttää ensinnäkin haasteen ilmaantumista elämään (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256). Käytännössä haasteet voivat olla hyvin erilaisia. Kyseessä voi olla mahdollisuus tai uhka, joka kohdistuu itseen ja joka ehkä herättää samalla solidaarisuuden tunteen toisia samassa tilanteessa olevia kohtaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että on joutunut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tai syrjityksi voidaan kokea haasteeksi.
Kuvio: Aktiiviseksi kansalaiseksi tuleminen (mukautettu kuvio lähteestä Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256)
Toisaalta kanssaihmiset voivat joutua haastavan tai uhkaavan tilanteen eteen, jolloin yksilö tuntee, että hänen apuaan ja panostaan tarvitaan. Aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisen ensisijaiset motiivit voivat siis olla henkilökohtaisia tai sosiaalisia. Usein käy myös niin, että jokin yksilön henkilökohtaisesti arvokkaaksi kokema asia osoittautuu tärkeäksi myös toisille ja siitä tulee laajemman sosiaalisen ja poliittisen toiminnan kohde.
Toimintakyky
Tunne siitä, että täytyisi tehdä jotain, ei kuitenkaan riitä, mikäli yksilöllä ei ole sellaisia valmiuksia, joita haasteeseen vastaamiseen tarvitaan. Toimintakyky viittaa aktiivisen kansalaisuuden edellyttämiin tietoihin, taitoihin, valmiuksiin, strategioihin ja kokemuksiin. Luottamus siihen, että voi omalla toiminnallaan muuttaa asioiden tilaa on keskeisellä sijalla. Toisilta saatu tunnustus, arvostus ja muu tuki vahvistaa uskoa omiin toimintamahdollisuuksiin. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256.)
Yhteyden kokeminen
Mallin kolmas komponentti on yhteyden kokeminen. Aktiiviseksi kansalaiseksi kehittyminen ei ole koskaan eristyneisyydessä tapahtuva prosessi vaan edellyttää todellista yhteyttä toisiin ihmisiin, sosiaalisiin liikkeisiin ja organisaatioihin. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että muodostetaan merkityksellinen yhteys toisiin ja toisten hyväksi.
Yhtäällä yhteyksien muodostuminen liittyy identiteettiin ja identiteetin rakentamiseen: ihmiset jakavat joitakin sosiaalisia, poliittisia tai kulttuurisia näkemyksiä ja he samastuvat yhteiseen viiteryhmään. Toisaalta yhteyksien luominen voidaan ymmärtää laajassa merkityksessä, jolloin se viittaa esimerkiksi sosiaalisten verkostojen rakentumiseen. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256.)
Konteksti
Oppimisprosessi tapahtuu aina jossakin kontekstissa. Mallin tekijät nostavat esiin kolme eri tasoista kontekstia, jotka ovat tärkeitä tarkasteltaessa aktiivisen kansalaisuuden oppimista.
Ensimmäinen on sosio-kulttuurinen konteksti (joko kansallisvaltiossa tai eurooppalaisella tai globaalilla tasolla). Toinen on sosiaalinen konteksti ja erityisesti ryhmät, yhteisöt tai sosiaaliset toiminta-alueet omine arvoineen. Kolmas on henkilökohtaisen elämän konteksti eli oppijan välitön ympäristö. Jokainen näistä konteksteista muuttuu ajan myötä ja tuo tullessaan uusia haasteita sekä siirtymävaiheita. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256.)
Mallin mukaan aktiivisen kansalaisuuden oppiminen edellyttää dynaamista tasapainoa haasteen, toimintakyvyn ja yhteyden kokemisen välillä. Jos yksi näistä dimensioista laskee, vähenee myös todennäköisyys aktiivisen kansalaisuuden kehittymiselle. Kuitenkin yhden dimension pieneneminen voidaan kompensoida, jos muut dimensiot ovat riittävän vahvoja. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255–256.)
Suhtaudumme itse malliin melko kriittisesti. On ilmeistä, ettei malli nykyisessä muodossaan vielä anna riittävästi välineitä oppimisprosessin ymmärtämiseksi. Kyseessä on pikemmin aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisen ennakkoedellytysten jäsennys.
Sisältö pohjautuu Matti Laitisen ja Kari E. Nurmen tekstiin ”Aktiivisen kansalaisuuden oppiminen osana elämänkulkua” joka on julkaistu aiemmin tällä sivustolla.
Lähteitä
Laitinen, M. ja Nurmi, K. E. (2003). Aktiiviseksi kansalaiseksi kasvaminen suomalaisten elämäkertojen valossa. Aikuiskasvatus 2, 122–132.
Laitinen, M. ja Nurmi K. E. (2002). Biographical observations on active citizenship learning in Finland. University of Helsinki, Department of Education, Research report 183.
Snick, A., Wildemeersch, D., Stroobants, V. ja Celis, R. (2001). Governance and active citizenship in Belgium. Teoksessa: Celis, R., Snick, A., Stroobants, V. and Wildemeersch, D. (toim.) Learning Citizenship and Governance in Europe: Analysis of Life Histories. Leuven: Catholic University of Leuven, Belgium.
Lue lisää: