Siirry sisältöön
Tietopankki
Sari Kuvaja

Yksilö, yhteisö ja kansalaisyhteiskunta

Järjestöt kouluttajina ja kasvattajina

Kansalaisjärjestöt ovat aktiivisen kansalaisuuden toteuttamisen areenoita jäsenilleen ja toimijoilleen. Kuulumalla johonkin yhteisöön ja osallistumalla sen toimintaan yksilö rakentaa itselleen identiteettiä. Kansalaistoimintaan on aina kuulunut myös uusien tietojen ja taitojen omaksuminen ja oppiminen. Opettaminen ja oppiminen voivat kuulua jo järjestön toiminta-ajatukseen, esimerkkeinä partio sekä urheilu- ja liikuntaseurat. Mutta oppiminen voi tapahtua myös toiminnan välillisenä tuloksena: esimerkiksi hallitustyöskentely kehittää osaamista, jota voi hyödyntää jopa työelämässä.

Marion Fields lähestyy Anne Ilvosen toimittamaan kirjaan Yksilö, yhteisö ja kansalaisyhteiskunta kirjoittamassaan, väitöskirjaansa pohjautuvassa artikkelissa järjestötoiminnassa oppimista aktiivisuuden kansalaisuuden ja järjestöjen vaikuttamistyön kautta. Järjestöoppiminen on toiminnallista ja sen opit ovat yleensä lähes suoraan sovellettavissa käytäntöön. Muodollisuuden eli formaaliuden suhteen oppiminen voidaan tyypitellä neljään ryhmään: formaaliin, non-formaaliin, informaaliseen ja satunnaisoppimiseen. Järjestöoppiminen käsitetään Fieldsin mukaan yleensä non- ja informaalina toimintana. Non-formaalissa järjestöoppimisessa on kyse esimerkiksi järjestön järjestämästä kurssista tai oppilaitosyhteistyöstä. Informaali oppiminen tapahtuu ennen kaikkea tekemällä ja toimintaan osallistumalla ja koskee näin ollen lähinnä järjestön jäsenistöä.

Mitä enemmän erilaisia oppimistapoja järjestössä on, sitä paremmaksi järjestö arvioi oman vaikuttavuutensa. Järjestön mahdollisuudet tarjota monipuolista toimintaa riippuu kuitenkin resursseista.

Suomessa järjestöjen tarjoamat koulutusmahdollisuudet on perinteisesti mielletty erityisesti järjestön omaan jäsenistöön suuntautuvaksi toiminnaksi, pieneksi lisäksi valtion ja koulujen tarjoamille palveluille. Odotukset ovat muuttumassa muun muassa siksi, että järjestöillä koetaan olevan annettavaa ihmisten elinikäisen oppimisen mahdollistajana. Monet järjestöt kokevat koulutustoiminnan myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen väyläksi muiden keinojen rinnalla. Koulutus voi toimia myös järjestön olemassaolon legitimoijana ja rahoituksen lähteenä.

Järjestömaailmassa aktiivinen kansalaisuus, koulutususko ja vaikuttaminen liittyvät yhteen. Fieldsin väitöskirjaansa varten keräämän aineiston mukaan järjestöt suhtautuvat myönteisesti rooliinsa aktiivisen kansalaisuuteen kasvattajina. Järjestöt uskovat kasvatustyönsä hyvää tekeviin vaikutuksiin. Eniten koulutuspalveluja tarjoavat järjestöt, jotka ovat muutenkin voimakkaimmin mukana palvelutuotannossa. Niiden toimenkuvaan koulutus näyttää sopivan luontevasti. Fields varoittaa kuitenkin muuttuvien rahoitusmallien vaikutuksista järjestöjen koulutustoimintaan. Toistaiseksi järjestöt ovat hänen mukaansa voineet nauttia melko vapaasta ilmapiiristä, kun rahoitus on painottunut yleisiin toiminta-avustuksiin. Korvamerkityn rahoituksen kautta yhteiskunta lisää järjestökoulutuksen valvontaa. Vaikka lisäraha on tervetullutta monille järjestöille, asialla on toinenkin puolensa: moni kysyy, voiko järjestö, joka osallistuu yhteiskuntapoliittisiin hankkeisiin, toteuttaa järjestöille ominaista vahtikoiran roolia. Fieldsin kehottaa pitämään järjestöoppimiseen liittyvät rahoituksen reunaehdot löysinä, koska siitä hyötyy rahoittajakin eli yhteiskunta, kun kansalaisjärjestöjen vapaus ja kyky vaihtoehtoisten yhteiskuntavisioiden rakentamiseen säilyvät.

Eero Ojanen lähestyy aktiivista kansalaisuutta sivistyksen näkökulmasta ja erityisesti sellaisen sivistyksen, jota J. V. Snellman edusti. Tässä sivistyskäsityksessä itsetietoisuus eli sydämen sivistys yhdistyy kulttuurisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kautta. Ojasen mukaan sivistys on toimintaa ja nimenomaan sellaista toimintaa, jota nykyisin kutsutaan aktiiviseksi kansalaisuudeksi. ”Aktiivisuus ja osallistuminen edellyttävät ihmisen tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään”, Ojanen kirjoittaa. Hänen mielestään Suomi syntyi vasta 1830- ja 1840-luvuilla, jolloin suomalainen kulttuuri alkoi nousta. Suomen synty oli myös ja ennen kaikkea aktiivisen kansalaisuuden syntyä.

Sivistys on sitä, että olemme mukana ja osallisia. Kansalaistoiminta ja -vaikuttaminen ovat sivistystä itseään eli arvokasta itsessään, mutta myös toiminnan on oltava sivistyksen arvoista. Toiminnan määrä tai ulkoinen voima eivät sen sijaan ole itseisarvoisia, eivät vaikuttavuuden eivätkä sivistyksen kannalta.

Kirjan muut artikkelit kertovat siitä, miten aktiivinen vaikuttaminen on etsinyt kanavia ja muuttunut tilanteiden ja yhteiskunnan muutoksen myötä. Tarja Ketola kirjoittaa Suomen Luonnonsuojeluliiton ja Esa Iivonen Mannerheimin Lastensuojeluliiton vaikuttamistyöstä. Laura Manninen kuvaa Luonto-Liiton toimintaa nuorten harrastusjärjestönä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ympäristövaikuttajana. Kari Tahvanainen kirjoittaa talkootyön luomasta yhteisöllisyydestä ja siitä, miten Ilosaarirockin ympärille muodostettu yhdistys on kehittynyt merkittäväksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.

Anne Ilvonen (toim.), Opintotoiminnan Keskusliitto 2005

*Kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.