Weimarin tasavallan opetukset kansalaisyhteiskunnalle ja demokratialle

Elävä kansalaisyhteiskunta on demokratian paras tae. Se kiinnittää ihmiset yhteiskuntaan, aktivoi ja koulii heitä tiedoilla, taidoilla ja kansanvaltaisilla asenteilla ja luo pohjan demokraattisten instituutioiden toiminnalle. Tätä ovat meille korostaneet Alexis de Tocqueville, Robert Putnam ja Seppo Niemelä. Mutta turvaako vilkas kansalaisyhteiskunta demokratian, jos muut kansanvallan tukipilarit pettävät?

Weimarin tasavalta 1920-luvun Saksassa on hyvä esimerkki siitä, että pelkästään elävä kansalaisyhteiskunta sellaisenaan ei kykene estämään tuhoavien voimien valtaannousua. Weimarin tasavallassa oli yksi aikakauden tiheimmistä ja toimivimmista kansalaisjärjestöverkostoista maailmassa. Kuitenkaan saksalainen kansalaisyhteiskunta ei kyennyt estämään eikä pääosiltaan edes yrittänytkään torjua brutaalin diktatuurin valtaanpääsyä. (Reiter 2009)

Syynä oli Bermanin (1997) mukaan se, että hyvin fragmentoitunut yhteiskunta ja heikko puoluejärjestelmä olivat kykenemättömät kanavoimaan ja integroimaan niitä tarpeita ja vaatimuksia, joita ihmisillä oli ja joita organisoitunut kansalaisyhteiskunta myös nosti esiin. Yhteiskunnan demokraattinen perusta mureni kovan valtavirtapolitiikan alla. Seurauksena oli äärimmäisten ratkaisujen suosiminen ajan poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin.

Bermanin mukaan tiheä kansalaisjärjestöverkosto ei blokannut fasismin nousua. Päinvastoin fasismi kykeni rakentamaan kansalaisyhdistysten olemassa olevan verkoston päälle omat valtapoliittiset pyrkimyksensä ja käyttämään kansalaisyhteiskuntaa hyväkseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt omaksuivat ajan hallitsevan militaristisen hengen ja näin edistivät fasismin valtaanpääsyä.

Toki Saksan osalta on todettava, että fasistien valtaantulolle oli lukuisia syitä, mm. Versaillesin epäoikeudenmukaiseksi koettu rauhansopimus, talouslama ym. Nämä eivät kuitenkaan poista sitä tärkeää havaintoa, että jos demokraattinen eetos on kansan keskuudessa haalistunut ja poliittinen järjestelmä on heikko, kansanvaltainen järjestelmä ei välttämättä kestä vahvojen epädemokraattisten voimien valtapyrkimyksiä.

Weimarin tasavallan opetukset on hyvä pitää mielessä, kun tarkastelemme tänä päivänä suomalaisen puoluejärjestelmän ja demokratian tilaa ja kansalaisyhteiskunnan roolia demokratian perustan rakentamisessa. Ehkä on jotenkin kuvaavaa, että muutama päivä sitten (15.9.) vietettiin kansainvälistä demokratiapäivää, jonka YK julisti kaksi vuotta sitten. Suomessa päivää ei käytännössä noteerattu.

Meille demokratia on ilmeisesti niin itsestään selvä ja jokapäiväinen asia, että sitä ei tarvitse millään tavalla huomioida, saati juhlia. Kuten olen tämän lehden sivuilla ennenkin todennut, tällainen asennoituminen on epäviisasta, jopa vaarallista. Demokratiamme toimii, mutta ei toivottavalla tavalla. Kansalaiset ovat passiivisia ja tyytymättömiä, yleinen yhteiskunnallinen apatia on vallalla ja poliittinen toiminta on lähes kriisissä ihmisten vähäisen osallistumisen vuoksi. Joitakin nykyinen meno voi tyydyttää, itseäni ei.

YK:n yleiskokous totesi julistaessaan globaalin demokratiapäivän, että demokratia on universaali arvo, joka perustuu ihmisten vapaasti ilmaisemaan tahtoon luoda omat poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset järjestelmänsä. Siihen sisältyy ihmisten laaja osallistumismahdollisuus elämän kaikilla osa-alueilla yhteiskunnassa. Arvokkaita asioita ja päämääriä.

Demokratia on liian arvokas asia jätettäväksi heitteille. Huomattava osa maailman kansoista unelmoi demokratiasta, me emme kiinnitä paljonkaan huomiota sen vaalimiseen. Olisiko meillä peiliin katsomisen aika ja paikka?

Aaro Harju
pääsihteeri
Sivistysliitto Kansalaisfoorumi