Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena

Tampereen yliopistossa heräsi 1990-luvun loppupuolella ajatus, että vapaaehtoistoimintaa opintojen osana lähdettäisiin kehittämään koko yliopiston suosittelemaksi työmuodoksi, joka ainakin valinnaisena mahdollisuutena laajenisi kaikkien tieteenalojen yhteyteen. Yliopiston rehtorin asettama työryhmä kehitti 1997 vapaaehtoistyölle määritelmän: Vapaaehtoistyö on osallistumista vuorovaikutukseen perustuvaan organisoituun auttamis- ja tukitoimintaan, joka tähtää henkisen ahdingon lievittämiseen tai elinoloihin liittyvän puutteen korjaamiseen. Vapaaehtoistyötä ei tehdä taloudellisena yritystoimintana, palkkatyönä eikä erityisenä harjoitteluna, vaan tehtävään valmennusta saaneen auttajan motiivi pohjautuu ajatukseen, että hän voi olla avuksi ja oppii jotakin tärkeää. Myös tällaiseen toimintaan liittyvät tukitehtävät kuuluvat vapaaehtoistyön piiriin.

Vapaaehtoistyössä oppimisen sosiaalipsykologiaa
(Antti Eskola)

Sosiaalipsykologiassa puhutaan prososiaalisesta käyttäytymisestä vapaaehtoistyön yhteydessä. Klaus Helkama, Rauni Myllyniemi ja Karmela Liebkind antavat prososiaaliselle käyttäytymiselle seuraavan määritelmän: ”Vapaaehtoinen, toisia tai yhteisöä hyödyttävä käyttäytyminen, joka ei perustu ammatillisiin velvollisuuksiin tai sopimuksiin.” Prososiaalista käyttäytymistä syntyy, kun ihminen oppii, että (1) maailma ei ole aina ja kaikille oikeudenmukainen paikka ja että (2) itseään jossain suhteessa vähäosaisemman auttaminen ei ole ujostelun aihe, vaan osoittaa rohkeutta ja on kunnioitettavaa. Vapaaehtoistyö on tämän oppimiseen hyvä koulu. Se on koulu, joka ei luota pelkkiin teorialuentoihin, vaan arkikokemuksesta oppimiseen.

Siinä, missä toisen ihmisen vapaaehtoinen auttaminen esimerkiksi työpaikalla tai omassa asuinyhteisössä edustaa prososiaalista käyttäytymistä, avuntarvitsijan ohi katsominen tai tarkoituksellinen pyrkimys tuottaa toiselle harmia ovat esimerkkejä antisosiaalisesta käyttäytymisestä. Tuskin tarvitsee suuremmin perustella väitettä, että jos tiedolliselta sisällöltään ehkä hyvinkin korkeatasoinen opetus kouluissa, ammattikorkeakouluissa tai yliopistoissa edistää oppilaissa pikemmin anti- kuin prososiaalista käyttäytymistä, siinä on korjaamisen varaa. Osallistuminen vapaaehtoistyöhön yhdistettynä siinä saadun kokemuksen pohdintaan voi todella edistää prososiaalista käyttäytymistä, joka on tärkeä hyve missä tahansa ammatissa.

Kasvaminen palvelutehtävään
– sosiaalipedagoginen katse vapaaehtoistyöhön
(Leena Kurki)

Sosiaalipedagoginen kasvatustyö ponnistaa ajatuksesta, että ihminen on ennen kaikkea toimija. Hän ilmaisee spesifiä tilannettaan vain toimintojensa kautta ja toiminnassa on aina mukana myös toimijan kehittymiseen tähtäävä eettinen ulottuvuus. Toiminta tapahtuu yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat yhteisen tietoisuuden, yhteiset unelmat ja tavoitteet paremmasta arkipäivästä. Sosiaalipedagogisen toiminnan periaatteet ovat paljolti myös vapaaehtoistyön periaatteita. Toiminnan lähtökohta on ihmisissä itsessään ja siinä arkipäivässä, jota he elävät, heidän omassa ympäristössään. Toiminnan tavoite on, että ihmiset lähtevät liikkeelle, ryhtyvät osallistumaan ja toimimaan ”isäntinä omassa historiassaan”. Avuksi tarvitaan herkistämistä ja motivointia, jotta ihmiset kykenisivät vähitellen ottamaan käyttöön joskus kovin tukahdutettuina olevat voimavaransa.

Toinen oleellinen elementti sosiaalipedagogisessa vapaaehtoistyössä on, että työntekijöiden ja niiden ihmisten, joiden parissa he työtään tekevät, väliset suhteet ovat aitoja pedagogisia suhteita. Suhde perustuu autenttiseen dialogiin, jossa jokaisen ihmisen persoonallista arvokkuutta ja autonomiaa kunnioitetaan. Myös tämän dialogin avulla ihminen etsii omaa elämänkutsumustaan ja tekee itse siihen liittyvät valintansa. Työntekijä on valmis väistymään silloin, kun ihmisen omat voimavarat ovat lähteneet liikkeelle.

Kaveriksi, tukijaksi, kykyjen kätilöksi
– kasvatusala kutsuu vapaaehtoisia
(Kari Uusikylä)

Kasvatusvastuu ja -velvollisuus on perinteisesti kuulunut meillä kodeille. On ajateltu, että jokaisen kodin tulee kasvattaa lapsensa omien periaatteidensa mukaan. Jos naapurit ja muut kylänmiehet ja –naiset alkavat kasvattaa ympäristönsä lapsia, ollaan hyvin herkällä, jopa vaarallisella alueella. Vanhemmat kokevat hienovaraisen, hyvässäkin mielessä lapselle annetun ystävällisen ohjeen helposti oman kasvatuskykynsä arvosteluna.

Monessa oppilaitoksessa on jo hyväksytty opetuksen laadun kriteeriksi se, että ”koulu tuottaa mahdollisimman kustannustehokkaasti asiakkailleen palveluja ja että asiakkaat ovat tyytyväisiä”. Kun kouluilta on viety resursseja eikä monilla kouluilla ole varaa palkata välttämättömiä tukihenkilöitä – psykologeja, kuraattoreja ja kouluavustajia – voi myös herätä kysymys, onko satunnaisen vapaaehtoistyön tarkoitus korvata alalle koulutettujen ammattilaisten työpanos? Taloudellisen kasvu-uskon sokeuttamat päättäjät siirtävät usein mieluummin koulutukseen käytettäviä rahoja ns. huippuyksiköiden kehittämiseen ymmärtämättä lainkaan mikä merkitys koko kansan sivistyksellä on huippujen kasvualustana.

Kaikesta huolimatta kouluissa olisi miltei rajattomat mahdollisuudet vapaaehtoistyölle. Kasvatusalan opiskelijoiden olisi hyvä laajentaa kokemuspiiriään myös luentosalien ja harjoitusluokkien ulkopuolelle. Vapaaehtoistyö voisi tutustuttaa opiskelijaa tulevaan työkenttäänsä ja sen tarjoamiin vaihtoehtoihin. Kenties se voisi myös estää sitä realiteettishokkia, joka saattaa odottaa monia, kun korkeakoulun turvasta on siirryttävä raakaan arkityöhön. Kaikki koulut eivät ole normaalikouluja, eivätkä edes kovin normaaleja kouluja.

Monet päättäjät kantavat liian vähän huolta siitä, mikä on ihminen, mikä on lapsi tai nuori ja miten hänestä kehittyisi kypsä aikuinen. Näistä asioista tulisi opettajien ja kasvatusalan vapaaehtoisten huolehtia. Eri alojen lahjakkuutta ja kykyjä omaavien vapaaehtoisten vaikutus oppilaiden harrastuneisuuden ja mahdollisuuksien avaajana voisi olla valtava eli vapaaehtoistyöntekijä voisi olla esimerkillään monenlaisen erityislahjakkuuden kätilö. Tutkimuksissa luovat ihmiset ovat löytäneet lahjansa tietyn, sinänsä usein vähäiseltä tuntuvan tapahtuman seurauksena (tutkijat käyttävät tästä termiä ”crystallized experience”).

Antti Eskola, Leena Kurki (toim.)
Vastapaino
Tampere 2001, ISBN 951-768-090-2

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelien kirjoittajien.