Siirry sisältöön
Tietopankki
Hanna Wass

Vaaliosallistumisen puhetavoista

Äänestysaktiivisuuden yleisen laskun myötä Suomessa on jo pitkään keskusteltu julkisuudessa varsin näyttävästi kansalaisten vähäisen vaali-innostuksen taustatekijöistä. Vaikka keskustelu on sinänsä ollut tiivistä, siinä toistuvat säännöllisesti muutamat väitteet, joita ei aina pysähdytä sen tarkemmin erittelemään.

Ohessa muutamia esimerkkejä:

1. Ihmisiä ei kiinnosta äänestää, koska puolueiden välillä ei ole eroja. Väite näyttäisi siinä mielessä pitävän paikkansa, että viime vaalien jälkeen toteutetussa Eduskuntavaalitutkimuksessa (Paloheimo toim., 2005) 48 prosenttia vastaajista katsoi, että ”on yhdentekevää, mitkä puolueet ovat hallituksessa, harjoitettava politiikka ei siitä muutu”. Äänestämättä jättäneistä puolestaan lähes neljännes ilmoitti ratkaisunsa syyksi vaikeuden löytää sopivaa puoluetta tai ehdokasta. Toisaalta voidaan väittää, että puolueiden välillä on selkeitä eroja, mutta ne tulisivat paremmin esiin, mikäli vaalikeskustelun aihealueita laajennettaisiin. Uskontoon ja etiikkaan liittyvät arvokysymykset ovat selkeästi sellaisia keskustelunaiheita, joissa puolueiden profiilit voisivat piirtyä uudella ja toisistaan erottuvalla tavalla esiin. Ne ovat myös aiheita, jotka ovat lähellä äänestäjiä ja joihin jokainen pystyy ottamaan omasta positiostaan lähtöisin kantaa. Talous- ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan keskustelun taso on puolestaan nykyisin siinä määrin asiantuntemusta vaativaa, että politiikkaa ahkerasti seuraavillakin saattaa olla vaikeuksia hahmottaa puolueiden linjojen yhtäläisyyksiä ja erovaisuuksia.

2. Nuoret ovat passiivisia. Jälleen on totta, että nuoret äänestävät muita ikäryhmiä vähäisemmin. Tätä seikkaa on kuitenkin meillä korostettu ehkä jo liikaakin. Ainakin nuoret itse näyttävät sisäistäneen passiivisuuspuheen varsin perusteellisesti. Mainitussa vuoden 2003 Eduskuntavaalitutkimuksessa kävi ilmi, että alle 18–33-vuotiaat suhtautuvat itse positiivisemmin poliittiseen osallistumiseen kuin arvioivat ikätoveriensa tekevän. Vanhemmissa ikäryhmissä suhde oli päinvastainen. Myös tuoreesta ”Sukupolvipolitiikka”-tutkimuksessa (Paakkunainen toim., 2007), käy ilmi, että viidennes 18–29-vuotiaista piti kysyttäessä nuorten vanhempia ikäryhmiä vähäisemmän vaaliosallistumisen syynä nuoria itseään. ”Ei taida olla poliittista sukupolvea nykynuoriso”, totesi vuonna 1982 syntynyt mies. Kuten Marja Peltola samaisessa tutkimuksessa ansiokkaasti toteaa, suomalainen keskustelu nuorten poliittisesta osallistumisesta on vähintäänkin kaksijakoista: yhtäältä valitellaan, että nuoret eivät osallistu tarpeeksi parlamentaariseen politiikkaan ja toisaalta ollaan tyytymättömiä uusien osallistumismuotojen suosion lisääntymiseen.

3. Julkkisehdokkaat vievät politiikalta arvokkuuden ja vähentävät kansalaisten kiinnostusta edustajien valintaan. Politiikan ylenmääräinen viihteellistyminen ei varmaan liene kenenkään mielestä tavoiteltava kehityssuunta, mutta toisaalta muilta areenoilta tunnetut ehdokkaat voivat tuoda mukanaan uudenlaisia tulokulmia politiikkaan. Konkreettisemmin he voivat vetää sellaisia äänestäjiä vaalitilaisuuksiin, jotka eivät sinne muuten menisi ja näin tuoda yleisöä myös puolueen vähemmän tunnetuille ehdokkaille. On myös monesti todettu, että julkinen tunnettavuus ei sinänsä tee kenestäkään automaattisesti huonoa poliitikkoa. Päinvastoin julkkisehdokkaita grillataan jo vaalikampanjan aikana siinä määrin, että heikot asiatiedot paljastuvat vääjäämättä. Sitä paitsi kaikilla muillakin kuin ammattipolitiikoilla on ollut jokin aikaisempi työura ennen politiikkaan siirtymistä.

4. Alhainen äänestysaktiivisuus on uhka demokratialle. Yhdysvalloissa jäädään toistuvasti presidentinvaaleissakin alle 50 prosentin vaaliosallistumisen tason, samoin kansanäänestyksiin nojaavan Sveitsin parlamenttivaaleissa. Matala osallistuminen on ongelmallista lähinnä siinä tapauksessa, että äänestämättä jätetään ensisijaisesti protestina vallitsevalle järjestelmälle. Näin ei ainakaan meillä ole asian laita: matalimman äänestysaktiivisuuden omaavista nuorista yli 75 prosenttia on erittäin tai melko tyytyväisiä demokratian toimivuuteen Suomessa osuuden ollessa korkeampi kuin väestössä keskimäärin. Perustuslain mukaan Eduskunta tulee valituksi riippumatta siitä, kuinka suuri osa äänestäjäkunnasta äänestää eli matala aktiivisuus ei myöskään halvaannuta edustuksellisen elimen valintaa. Lisäksi on hyvä muistaa, että fasismin suosion nousua edelsi Saksassa 1920- ja 1930-luvuilla poikkeuksellisen korkea äänestysaktiivisuus, joka heijasti yhteiskunnassa ilmenevää yleistä kuohumistilaa.

Äänestysaktiivisuus on kiehtova ilmiö, jossa on monia ulottuvuuksia. Se on sidoksissa esimerkiksi kansalaisten tapaan hahmottaa itsensä yhteiskunnallisina toimijoina, sukupolvien välisiin eroihin sekä edustuksellisuuden toteutumiseen. Vaaliosallistumista koskevaa keskustelua onkin siis syytä laajentaa. Hyvä esimerkki tästä on Oikeusministeriön äänestysaktiivisuuskampanja, jossa on tietoisesti pyritty pois äänestämättä jättäviä syyllistävästä retoriikasta ja etsitty myönteisiä, paikoin ehkä totuttua keveämpiäkin puhetapoja.

Hanna Wass

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.

Julkaistu alunperin 12.3.2007