Siirry sisältöön
Tietopankki
Kari Vähätalo

Työttömyys ja suomalainen yhteiskunta

Yhteisöt ja työttömyyden psyykkiset vaikutukset

Tutkijoiden keskuudessa vallitsee yksimielisyys työttömyyden kielteisistä vaikutuksista ihmisten hyvinvointiin. Kun palkkatyö on niin keskeinen osa useimpien työikäisten ihmisten ”normaalia” elämää läntisissä yhteiskunnissa, havainto on toki selviö. Tutkimuksen antama näyttö työttömyyden ja heikon hyvinvoinnin yhteyksistä on varsin kiistaton etenkin, jos puhutaan lievistä elämänkriiseistä. Ristiriitaisemmiksi tutkimustulokset muuttuvat kuitenkin silloin, kun siirrytään vakavampiin ongelmiin. Tutkimusten antama tieto työttömyyden kausaalisina pidettävistä vaikutuksista ei ole enää yhtä kiistatonta. Tulkintaa tosin hankaloittaa se, että tällaisiin elämäntilanteisiin liittyvät monta kertaa myös muut syrjäytymisen ja uloslyönnin ongelmat.

Työttömyys muuttaa usein syvällisesti yksilön suhdetta eri yhteisöihin ja hänen omaa identiteettiään. Silti työttömyys harvoin poistaa yhteyksiä kaikkiin yhteisöihin ja myös merkittäviä osia aiemmasta identiteetistä säilyy. Välittömät suhteet työyhteisöön katkeavat mutta tapahtuman vaikutus muihin yhteisösuhteisiin ei välttämättä ole yhtä selkeä. Monet näistä työn ulkopuolisista identiteeteistä ja jäsenyyksistä erilaisissa yhteisöissä saattavat muodostua työttömälle entistä tärkeämmiksi tukiverkostoiksi. Näiden suhteiden avulla voidaan ainakin jonkin verran kompensoida työttömyyden palkkatyöidentiteetille aiheuttamia menetyksiä ja työsuhteeseen liittyneitä sosiaalisia kontakteja.

Identiteettiin kuuluu myös yksilön suhde erilaisiin yhteisöihin ja viime kädessä koko yhteiskuntaan. Pahimmillaan työttömyys murtaa lähes ketjureaktiomaisesti yksilön muita identiteettejä ja hänen suhteitaan yhteisöihin. Näin voidaan olettaa tapahtuvan erityisesti, mikäli henkilön muut identiteetit ovat heikkoja tai puuttuvat täysin. Mutta toisaalta on löydettävissä runsaasti esimerkkejä, joissa tämä vaikutus on muodostunut vähemmän dramaattiseksi. Rinnakkaiset identiteetit ja niihin liittyvät jäsenyydet ja osallistuminen yhteisöissä saattavat vähentää työttömyyden aiheuttamia psyykkisiä vaurioita ja jopa vahvistaa identiteettiä. Tällöin työttömällä on itse asiassa varsin aktiivinen rooli, jonka voi olettaa sekä helpottavan hänen sopeutumistaan että myös parantavan työmarkkinoille paluun mahdollisuuksia.

Kolmen kerroksen yhteiskunta

Työttömyyden nelinkertaistuessa 1990-luvun alkuvuosina esitettiin vahvoja uhkakuvia tulevasta kehityksestä. Pelättiin, että yhteiskunta ryhtyisi välittömästi purkamaan hyvinvointivaltiota, mikä aiheuttaisi taas uusia ongelmia. Aiemmat, suhteellisen tasa-arvoiset elinolot turvanneen pohjoismaistyyppisen yhteiskunnan asemasta väestö alkaisi vähitellen jakautua kolmeen menestykseltään ja elämäntavoiltaan erottuvaan ryhmään, eräänlaiseen ”kolmen kerroksen yhteiskuntaan”.

Uudessa luokka- tai kerrostumarakenteessa ”yläkerrostuman” muodostavat ”euromenestyjät”. He ovat ryhmä, joka kykenee tehokkaasti hyödyntämään jälkimodernisuuden teoreetikkojen luonnehtiman refleksiivisen yhteiskunnan antamia mahdollisuuksia. Kun menestyjät olivat ennen työuraan tähtääviä ”pyhiinvaeltajia”, niin tulevaisuuden menestyjät ovat Zygmunt Baumanin mukaan paikkaa ja työpaikkojaan jatkuvasti vaihtavia ”turisteja”. Euromenestyjät siis hyötyvät eurooppalaisesta yhdentymiskehityksestä.

Laajimman väestöryhmän muodostaa ”sinnittelevä kansa”. Tämän ryhmän tai luokan keskeisenä työelämän areenana ovat erilaiset marginaaliset tai joustavat työtehtävät sekä toisaalta julkisten tukitöiden ja työvoimakoulutuksen järjestelmät. Ryhmä ankkuroituu kansalliseen talouteen ja sen alihankinta- ja palvelutehtäviä kovalle kilpailutaloudelle tuottaviin julkisiin ja yksityisiin palveluihin sekä alihankintaluonteisiin tuotantomuotoihin. Tämän ryhmän työura on epävakaa, Baumanin mukaan sitä voi luonnehtia ”kulkurin” uraksi.

Hierarkian alimman kerroksen muodostaa ”pudonneiden alaluokka”. Yksinäisten miesten rinnalle tähän ryhmään uhkaa lisäksi ajautua väkeä muualta. Alaluokka pakotetaan vastaisuudessa elämään pysyväisluonteisesti työmarkkinoiden ulkopuolella. Tämä ryhmä joutuu kattamaan elinkustannuksiaan tarveharkintaluonteisen sosiaaliturvan avulla. Sosiaalivaltion supistusten vuoksi on uhkana, että ”pudonneet” joutuvat hankkimaan elantonsa myös harmaasta taloudesta ja jopa rikollisuudesta.

Kansalaisyhteiskunnan mahdollisuus

Suomessa sekä talous että valtio olivat verraten vahvoja vielä 1970- ja 1980-luvulla. Kun hyvinvointivaltio yhteiskunnan viimeisenä suojamuurina piti myös köyhät kohtuullisen tyytyväisinä, tarpeet kansalaisten organisoitumiseen jäivät vielä tuolloin vähäisiksi. Sinnittelijöiden perinteisen luottamuksen markkinatalouteen (viime kädessä työmarkkinoihin) ja valtioon (viime kädessä hyvinvointivaltioon) kuitenkin olennaisesti heikentyessä on syntymässä edellytyksiä jopa kansalaisyhteiskunnan uudelle nousulle 2000-luvun Suomessa. Heikki Ylikangasta lainaten ’vahva valtio ja vahva kansalaisyhteiskunta eivät saata elää rinnakkain’. Näin lienee myös talouden ja kansalaisyhteiskunnan suhteissa.

Kolmen yhteiskuntaryhmän asetelmassa saattaa mielenkiintoisimmaksi muodostua ”sinnittelevän kansan” asema. Joutuessaan entistä tiukemmalle sosiaaliturvan supistuessa sinnittelijöille saattaa yllättävästi muotoutua uutta luova ja innovoiva rooli. Tällaiseen tuskin kykenevät peruskonservatiiviset euromenestyjät saati sitten pohjalle pudonneet uloslyödyt. Toisaalta sinnittelijöiden kasvavasta joukosta löytyvät myös eriarvoistumisen kasvuun liittyvät uhkatekijät. Joka tapauksessa uusia yhteiskunnallisia ratkaisumalleja kehittävä sinnittely edellyttää siihen ryhtyviltä merkittäviä sosiaalisia voimavaroja.

Kari Vähätalo
Gaudeamus
Helsinki 1998, ISBN 951-662-729-3

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on kirjan kirjoittajan.

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.