Suomalainen yhteiskunta

Hyvinvointivaltiot ovat olleet vahvasti kansallisia projekteja. Suomessa tämä on näkynyt erityisen hyvin kansalaisten arkielämässä. Hyvinvointivaltiota rakentanut sukupolvi tottui pitämään sitä sellaisena sivilisoivana projektina, joka takasi sukupolvelle ja etenkin sen jälkeläisille hyvän ja turvatun tulevaisuuden. Siksi hyvinvointivaltion perustamis- ja ylläpitokulujen maksamisesta ei käyty moneen vuosikymmeneen repiviä kiistoja. Se tarjosi kaikille hoivaa, koulutusta ja terveyttä sekä suojapuskurin elämässä mahdollisesti kohdattavia katastrofeja vastaan. Sitä voitiin pitää eräänlaisena itsestäänselvyytenä. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta hyvinvointivaltio vähitellen lakkasi olemasta aktiivisen kehittämisen kohde eikä sitä enää pidetty jatkuvana edistysprojektina. Suuria esteitä julkisen sektorin reformille, joka käytännössä tarkoitti sosiaalietuuksien karsimista, ei ollut.

Hyvinvointivaltion kansalliset rakenteet eivät murene hetkessä. Sen kannatus on säilynyt useimpien mielipidemittausten ja tutkimusten mukaan vakaana. Siitä huolimatta paljon on muutettu, sekä puheissa että teoissa. Voi olla, että kulttuurisessa kuvastossamme on tekijöitä, jotka helpottavat aiemmin rakennetun purkamista. Näitä voivat olla esimerkiksi yksin, omilla avuilla selviämisen eetos ja ylpeys siitä, että ei olla kenellekään velkaa. Yksilöllisyyttä korostava aika on saattanut kasvattaa tällaisten suhtautumistapojen painoarvoa. Hyvinvointivaltio ei myöskään enää ole kaikille suomalaisille luottamuksen lähde. Elämästä uskotaan selvittävän muutenkin.

Hyvinvointivaltion jatkuva kriisi

Hyvinvointivaltio näyttäisi olevan vuosikymmenestä toiseen jonkinlaisessa kriisissä tai vähintäänkin sen toimintaan kohdistuu jatkuvasti epäilyä ja kritiikkiä. Eräs syy hyvinvointivaltiollisen järjestelmän jatkuvaan ”kriisiin” on sen itse itselleen asettamissa ylivaatimuksissa. Ylivaatimuksella Niklas Luhmann on tarkoittanut sitä, että hyvinvointivaltio ottaa huomioon jokaisen julkisiin varoihin tai järjestykseen kohdistuvan vaatimuksen, ainakin jos vaatimuksen esittää julkinen mielipide, poliittiset päättäjät tai oikeuslaitos. Hänen mukaansa hyvinvointivaltiolla ei ole käytössään kuin kaksi keinoa toteuttaa näitä vaatimuksia: raha ja oikeus. Kansalaisten toimintaa ohjataan joko lainsäädännön tai tulonsiirtojen avulla. Vastapalvelukseksi toivotaan oikeanlaista käyttäytymistä tai oikeanlaisia herätteitä.

Luhmannin puheen ylivaatimuksesta voi nähdä myös osana ”systeemin ylikehittymistä” koskevaa keskustelua. Valtio järjestää jo liiankin suuren osan hyvinvoinnistamme. Hyvinvointivaltion tuottamat palvelut ovat tärkeitä mutta niiden mukana seuraa valtion kasvanut rooli arkipäivän elämän säätelijänä. Jos haemme toimeentuloturvaa, meidän on sitä saadaksemme annettava yksityiskohtaisia ja intiimejä tietoja perheestämme, kulutustavoistamme ja haluistamme viranomaisille. Erinomainen neuvolajärjestelmä tarkoittaa paitsi mittaamista, punnintaa ja rokotuksia myös kontrollia, tarkkailua ja vertailua.

Joachim Hirsch kirjoittikin 1980-luvun alussa läpivaltiollistumisesta ja turvavaltiosta. Tällä hän viittasi siihen, että sosiaalipolitiikalla voidaan katsoa aina olleen myös tehtäviä, jotka eivät niinkään liity turvaan ja huolehtimiseen, vaan pikemminkin kontrolliin ja ideologiaan, normalisointiin ja sopeuttamiseen. Koulutusjärjestelmän kautta valtio kasvattaa kansalaisista työyhteiskunnan aktiivisia jäseniä ja sosiaalistaa heitä sopiviksi katsottuihin kanssakäymisen muotoihin. Valtio myös säätelee työvoiman tarjontaa valvomalla kvalifikaatioita ja päättämällä ammattikoulutuksen kulloisistakin painopisteistä.

Hyvinvointivaltion tulevaisuus

Raija Julkusen mukaan yksi tapa ajatella hyvinvointivaltion tulevaisuutta on pitää sitä kypsänä instituutiona. Tämä tarkoittaisi sitä, että sen rakentamisen ja laajenemisen kausi on ohitse mutta sen purkamiseen ei ole tarvetta eikä halua. Resurssit eivät ehkä enää kasva mutta perusasiat ovat kunnossa. Projekti on tässä mielessä täyttänyt tehtävänsä ja nyt voidaan keskustella hyvinvointivaltion laadullisista puolista, kuten tehokkuudesta, uudistumiskyvystä ja joustavuudesta.

Julkusen mielestä näyttää myös siltä, että hyvinvointivaltio on ainakin jossain määrin peruuttamaton. Se on ehkä syntynyt markkinatalousyhteiskunnan reaktiona ja täydennyksenä mutta siitä on tullut myös välttämätön osa modernia yhteiskuntaa. Hyvinvointiyhteiskunnan merkitys talouden toiminnan kannalta on edelleen keskeinen. Talous- ja työelämä ajautuisivat nopeasti suuriin vaikeuksiin, jos hyvinvointivaltio vetäytyisi esimerkiksi koulutuksen, päivähoidon tai vanhustenhoidon järjestämisestä. Hyvinvointivaltion purkamiselle ei liene myöskään poliittisia edellytyksiä, sillä sen kannatus on kuitenkin varsin laajaa.

Anthony Giddens on väittänyt, että meidän on itse aktiivisesti työstettävä itsellemme identiteetti, sitä on pidettävä yllä ja tarpeen mukaan muutettava nopeasti muuttuvissa sosiaalisen elämän olosuhteissa. Giddens toi 1990-luvun kirjoissaan sosiologiseen keskusteluun uuden käsitteen: elämänpolitiikka (life politics). Käsite liittyy valintoihin, elämäntapaan ja identiteettiin.

Elämänpolitiikka keskittyy siihen, kuinka meidän tulisi elää elämäämme. Se nostaa esiin eksistentiaalisia ja moraalisia ongelmia ja kysymyksiä. Esimerkiksi ympäristöongelmat ovat maailmanlaajuisia ja yhteisiä mutta samalla jokainen yksityinen ihminen omalla elämäntavallaan vaikuttaa niihin. Tiivistettynä Giddensiä voitaisiin tulkita näin: hyvinvointipolitiikkaa on terveyskeskukset ja peruskoulut, elämänpolitiikkaa taas erilaiset terveydelliset ja kasvatukselliset valinnat.

Kimmo Jokinen, Kimmo Saaristo
WSOY
Helsinki 2002, ISBN 951-0-25947-0

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on kirjan kirjoittajien.