Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointivaltio

Inhimilliset voimavarat muodostuvat kahdesta pääomasta: sosiaalisesta ja inhimillisestä. Inhimillisen pääoman käsite on näistä kahdesta vanhempi, se tuli mukaan kansantaloustieteen tutkimukseen 1960-luvun alussa. Tuolloin lähtökohtana oli selittää talouskasvua inhimillisen pääoman avulla.

Inhimillisen pääoman käsite on perinteisesti rajattu yksilön ominaisuudeksi. Aluksi sitä mitattiin koulutustasona mutta vähitellen käsite laajeni sisältämään investoinnit muun muassa työkokemukseen ja terveyteen.

Tarkastelu voidaan viedä vielä syvemmälle välillisiin, pitkävaikutteisiin ja rakenteellisiin merkityksiin. Jos esimerkiksi lasten koulutustaso kohoaa tai lasten päivähoito paranee, miten se vaikuttaa paitsi yksilöön myös koko kulttuuriin ja kansakunnan henkisiin voimavaroihin?

Sosiaalinen pääoma tuo yhteisön mukaan taloustieteeseen

Sosiaalinen pääoma ilmaantui mukaan taloustieteeseen 1990-luvulla. Se tuo inhimillisen pääoman rinnalle yhteisöllisen näkökulman. Käsitteen esiinmarssi kansainvälisillä areenoilla juontaa juurensa ennen kaikkea Maailmanpankin piirissä käydystä keskustelusta.

Kuten Reino Hjerppe toteaa, käsite on noussut esiin kestävän kehityksen ympärillä tapahtuneesta uudenlaisten käsitteiden hahmottelutyöstä. Nyt sosiaalinen pääoma rinnastuu muihin pääoman lajeihin: luontopääomaan, ihmisten tekemään pääomaan ja inhimilliseen pääomaan.

Robert Leonardi mittaa sosiaalista pääomaa viidellä indikaattorilla:

1. yhteisöllisyyttä suosivat normit ja asenteet,
2. ryhmätoiminnan aktiivisuus
3. instituutioiden hyvä suorituskyky
4. instituutioiden toiminnan tuloksena syntyvät yhteisölliset hyödyt
5. taloudellinen kasvu ja hyvinvointi.

Kiista sosiaalisista tulonsiirroista

Sosiaalisesta pääomasta käytävään keskusteluun liittyy vahva yhteiskuntapoliittinen arvolataus. Käsite kytkeytyy helposti kiistaan valtiollisten ja erityisesti hyvinvointivaltiollisten järjestelyjen vaikutuksesta talouden kehitykseen. Toisaalta on yleistynyt ajattelutapa, jossa hyvinvointivaltio ja sosiaalipolitiikka nähdään investointina. Näin tehtäessä kyse on investoinneista inhimilliseen ja sosiaaliseen pääomaan.

Julkisia palveluja ja sosiaalisia tulonsiirtoja vastustetaan usein niin sanotun trade-off-doktriinin nimissä. Sen mukaan sosiaalipoliittiset tulonsiirrot heikentävät talouskasvua ja häiritsevät talouden toimintaa. Sosiaalisen pääoman käsite auttaa ylittämään trade-off-doktriinia. Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyvät monilla tavoin toisiinsa – eikä suinkaan vain toisiaan haitaten.

Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyvät monilla tavoin toisiinsa.

Sosiaalisen pääoman käsite voisikin toimia sillanrakentajana eri näkemysten välillä. Se auttaa ymmärtämään, miten sosiaalinen kehitys vaikuttaa talouden tehokkuuteen, ja muistuttamaan, miten talouden tehokkuus voi vaikuttaa sosiaaliseen kehitykseen.

Nykyaikainen tuotanto edellyttää työvoimaltaan yhä enemmän luovuutta ja riskinottoa, autonomiaa ja vuorovaikutustaitoja. Hyvinvointivaltion takaamat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet saattavat nyt olla erityisen tarpeen. Tulonsiirrot ja palvelut voivat edistää merkittävästi sosiaalista yhteenkuuluvuutta.

Sosiaalisen pääoman käsitettä käytetään väljästi

Lisäksi sosiaalisen pääoman käsitettä on kritisoitu sen epämääräisyydestä ja venyvyydestä. Sosiaalisesta pääomasta on tullut taikasana – Alejandro Portesin ja Patricia Landoltin sanoin: ”Liberaalit ja konservatiivit yhdessä ylistävät sitä avaimena monien kansallisten ongelmien ratkaisemiseen alkaen julkisesta opetuksesta, ikääntymisestä ja mielenterveydestä päätyen taisteluun suurkaupunkien rikollisuutta vastaan ja amerikkalaisten pikkukaupunkien elvyttämisen puolesta.”

Sosiaalinen pääoma samaistetaan usein yhteisön kiinteyteen. Portes ja Landolt havainnollistavat tällaisen ajattelun kyseenalaisuutta toteamalla, että rikollisjoukossa saattaa olla erittäin kiinteästi sitova sosiaalinen pääoma.

Hyvinvointivaltion neljä ”perussopimusta”

Suomessa on aikojen kuluessa käyty läpi poliittisia kamppailuja, joiden seurauksena on saatu aikaan tasapainotila. Sitä voisi kuvata tiettyjen ”perussopimusten” kokoelmaksi. Nuo sopimukset pitävät yllä hyvinvointivaltiota ja siten myös suomalaista yhteiskuntaa, ja ne ovat rakentuneet vahvan valtion perustalle.

Sopimusten syntyprosessi on usein liittynyt korporatistisiin neuvotteluihin, joista työmarkkinaneuvottelut ovat olleet näkyvimpiä. Niiden perustalle on rakennettu mm. koulutus, sosiaaliturva, yhteiskunnalliset palvelut sekä tulonsiirrot.

1 Solidaarisuussopimus

Solidaarisuussopimus on ollut yleisvakuutus riskien varalle. Sen mukaisesti olemme toteuttaneet politiikkaa, jossa huolehdimme sairaista, vammaisista, lapsista, vanhuksista, työttömistä ja köyhistä sekä muista haavoittuvissa oloissa elävistä.

Vaikka kyseessä on ollut huolenpito yksilöistä, on tarkoituksena ollut myös luoda yhteiskuntaan vakaat ja rauhalliset olot sekä integroitu ja tasapainoinen valtio. Kyse ei ole ollut siitä, että valtio ottaisi vastatakseen kaiken hoivan ja huolenpidon, vaan pyrkimys on ollut säilyttää hyvin laaja kansalaisten keskinäinen huolenpidon järjestelmä paikallisissa yhteisöissä.

2 Normaalityösuhdesopimus

Normaalityösuhdesopimus on muodostanut ”elämän ankkurin”, joka mahdollistaa osallisuuden muilla yhteiskunnan foorumeilla. Työ on muodostanut perustan perhe-elämälle, sosiaaliturvan kasvulle, asumiselle, koulutukselle ja yhteiskunnallisille palveluille. Työn tuli olla jatkuvaa, kokoaikaista ja yksilön sekä perheen toimeentuloon riittävää.

Sosiaaliturvan tuli auttaa vain niissä tapauksissa, jolloin tilapäinen katkos työsuhteessa tai muussa elämäntilanteessa yllättää. Yleisemmin, jatkuvan taloudellisen kasvun kaudella yhteiskuntapolitiikan tavoitteena on ollut täystyöllisyys.

3 Sukupolvisopimus

Sukupolvisopimuksessa ikäpolvien väliset suhteet ja niihin liittyvät riskit on yhteiskunnallistettu. Sopimuksen mukaisesti olemme luoneet integraatiota sukupolvien välille rakentamalla yhteisvastuullisia eläkevakuutusjärjestelmiä, yhteiskunnallisesti tuotettua lasten- ja vanhustenhoitoa sekä lasten ja nuorten koulutusjärjestelmiä.

Lasten velvollisuus huolehtia omista vanhemmistaan on korvautunut yleisellä yhteiskunnallisella sopimuksella, jossa kullakin sukupolvella on periaatteessa mahdollisuus elää turvallista, itsenäistä ja tasaveroista elämää muiden kanssa lähtötasoeroista riippumatta.

4 Sukupuolisopimus

Sukupuolisopimus on mahdollistanut, ainakin periaatteessa, eri sukupuolten osallistumisen yhteiskunnan työnjakoon tasaveroisesti. Tämän seurauksena muun muassa naisten osallistuminen työelämään on kasvanut kansainvälisestikin katsoen korkealle tasolle. Se on edellyttänyt, että valtio ja kunnat kantavat vastuun lasten päivähoidon ja kasvatuksen järjestämisestä.

Samalla sopimus on tuottanut uudenlaisen perherakenteen ja muuttanut perheen sisäisiä suhteita. Perheen sisäisen koheesion rinnalle on tullut kunkin perheenjäsenen yksilöityvä maailma, joka luo myös perheestä riippumattomia elämänkaaria.

Talouskasvu auttoi sopimuksia ja toisinpäin

Edellä mainitut perussopimukset olivat osa sitä sosiaalista pääomaa, joka kehkeytyi sodanjälkeisessä jälleenrakennuksessa. Niiden seurauksena osaamista voitiin mobilisoida laajasti ja julkisen talous kasvoi voimakkaasti. Samalla lisääntyivät palvelut.

Toisaalta taloudellinen nousu mahdollisti sopimukset, mutta ilman näitä sopimuksia taloudellinen nousu ei olisi ollut mahdollista. Toisin sanoen sopimusten ilmentämä sosiaalinen pääoma on siis ollut sekä talouden nousun edellytys että seuraus.

Sosiaalinen pääoma on ollut sekä talouden nousun edellytys että seuraus.

Globaali talous ja sen vaatima kilpailukyky asettavat ehtoja, jotka vaikuttavat syvällisesti kansallisvaltioiden muotoutumiseen ja erityisesti niiden sosiaaliseen luonteeseen. Toistaiseksi sopimukset ovat kestäneet kohtuullisen hyvin, jopa syvän laman oloissa.

Sopimuksiin kohdistuu kuitenkin uudenlaisia paineita, jotka eivät ole peräisin vain taloudellisen laman seurauksista. Näissä paineissa näkyvät jo laajemmat kulttuuriset muutokset. Voisi arvioida, että koheesiota lisäävät sopimukset ovat ainakin uhanalaisia, ellei kansallisesti voida luoda vastavoimaa globaaleille hajottaville tendensseille.

Perussopimukset ja niihin kytkeytyvä sosiaalinen pääoma uhkaavat heikentyä ja osin korvautua toisenlaisilla sopimuksilla. Niitä määrittävät enemmän globaalin talouden kilpailuehdot kuin kansalliset ja paikalliset integroivat pyrkimykset.

Lue lisää: