Siirry sisältöön
Tietopankki
Jorma Niemelä & Kimmo Jokinen & Sakari Möttönen

Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi

Sosiaaliseksi pääomaksi kutsutulla ilmiöllä on mitä ilmeisimmin merkittäviä vaikutuksia hyvinvoinnin kehittymiseen ja jakautumiseen. Ilmiön eri ulottuvuuksia painottavia suuntauksia edustavat mm. James Coleman, Robert Putnam, Pierre Bourdieu ja Alejandro Portes. Coleman painottaa yhteisön tiivistä sosiaalista rakennetta, joka mahdollistaa yhteisön normien ja luottamuksen ylläpitämisen. Putnam laajentaa käsitettä ja tarkastelee yhteisöllisiä käytäntöjä sekä niiden synnyttämää luottamusta, jotka uusinnetaan kansalaisaktiivisten ihmisten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Bourdieu taas yhdistää sosiaalisen pääoman eliittien sisäpiireihin. Portesin työryhmä tuo esiin sosiaalisen pääoman vaikutukset paitsi sosiaalisen tuen lähteenä myös yhteiskunnallisen marginaalisuuden vahvistajana. Käsittelytavasta riippuen sosiaalinen pääoma voikin olla menestysresurssi, selviytymisresurssi tai jopa väline syrjäytymiseen.

Kaikissa edellisissä näkökulmissa ajatellaan, että nimenomaan luottamus ja kommunikaatio (tai informaation kulku) ovat ne välittävät mekanismit, jotka tuottavat sosiaalisen pääoman positiiviset tai negatiiviset seuraukset. Suuntaukset kuitenkin korostavat eri tavoin sitä, mikä sosiaalisessa ympäristössä synnyttää luottamusta ja avointa kommunikaatiota sekä kuinka laajalla alalla (paikallisyhteisöissä, yhteiskunnassa, identiteettiryhmissä) niitä on mielekästä tarkastella. Erilaiset tavat painottaa sosiaalisen pääoman ulottuvuuksia johtavat siihen, että se voi olla yksilön kilpailukyvyn välineenä toimiva ”yksityishyödyke”, yhteiskunnan jäsenten yhteinen ”julkishyödyke” tai pienryhmien sisäinen ”klubihyödyke”. Näkökulmien erot ovat johtaneet samalla siihen, että käsitettä voidaan käyttää hyvin monenlaisten politiikkamallien perusteluna.

Kunnat, järjestöt ja paikalliset verkostot
(Sakari Möttönen)

Kuntien ja järjestöjen merkitys on kasvanut suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa. Taustalla ovat muutokset siinä toimintaympäristössä, jossa kunnat ja järjestöt hoitavat tehtäväänsä. Valtion keskitetyn ohjauksen vähentyessä kuntien ja järjestöjen yhteistyökin on noussut merkittävään asemaan ei ainoastaan paikallisessa vaan koko yhteiskuntaa koskevassa hyvinvointipolitiikassa. Kuitenkaan tätä yhteistyötä ja paikallisia verkostoja ei voida pitää itsestään selvinä sosiaalisen pääoman kasvualustoina. Yhteistyön luonne, järjestötoiminnan sisältö ja vuorovaikutussuhteet verkostoissa ovat ratkaisevassa asemassa.

Kuntien ja järjestöjen yhteistyölle ei ole yhtä ja oikeaa toimintamallia, vaan tarvitaan eritasoisia ja kiinteydeltään eriasteisia toimintatapoja. Järjestökenttä on hyvin heterogeeninen ja siinä on sektoroituneen toiminnan piirteitä. Joidenkin järjestöjen toiminta pikemminkin rajoittaa kuin lisää jäsenistönsä sosiaalista vuorovaikutusta ja osallistumista. Kunnan taas on tarkasteltava järjestöjen toimintaa yleisen edun näkökulmasta. Paikallisen sosiaalisen pääoman kasvattaminen ei voi tapahtua pelkästään tiivistämällä yhteistyötä järjestöihin, kyseessä on paljon laajempi tehtävä. On tunnistettava yhteistyön ja verkostomaisen toiminnan ongelmat. Verkostotyön merkitys voikin olla siinä, miten ymmärretään ja siedetään verkostoissa olevia epävarmuuksia, ristiriitoja ja toimijoiden erilaisia tavoitteita. R. Linnamaan ja M. Sotaraudan mielestä näistä tekijöistä syntyy parhaimmillaan uutta toimintaa innovoiva luova jännite.

Identiteettityö, sosiaalinen pääoma ja marginaalista murtautuminen
(Jorma Niemelä)

Sosiaalisen pääoman määrään ja sisältöön vaikuttaa ratkaisevasti yksilöiden identiteetti. Vastavuoroisesti yksilöiden identiteettiin vaikuttaa sosiaalinen pääoma. Jos identiteettikysymykset estävät luottamuksen ja vuorovaikutuksen, inhimillinen pääoma ei tule käyttöön ja hyödynnetyksi. Sekä yleisellä tasolla että varsinkin esimerkiksi köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa työssä on identiteettityö otettava vakavasti – siitä huolimatta, että emme vielä välttämättä osaa jäsentää, mitä kaikkea se käytännössä voi olla. Tärkeintä onkin nyt tunnistaa, missä ja miten identiteettityötä tapahtuu.

Ihmisen perusolemukseen kuuluu pyrkimys löytää ja säilyttää eheä minäkokemus. Minäkuva syntyy yksilöllisistä, kulttuurisista ja sosiaalisista tekijöistä. Se syntyy ja kehittyy sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa että yksilön omissa sisäisissä, psyykkisissä prosesseissa. Yksilöllisiä tekijöitä ovat tajunnallisten ja henkisten toimintojen lisäksi mm. keho sekä yksilön ja yhteisön suhde siihen. Sisäinen pyrkimys eheään, koko psyykkeen ja olemassaolon kattavaan minäkokemukseen tekee yksilöstä subjektin.

Identiteetti korostaa käsitteenä sitä puolta minuudesta, joka ilmenee erilaisissa ryhmäjäsenyyksissä ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Joskus käsitettä tarkennetaan puhumalla sosiaalisesta identiteetistä. Paul Ricoeurin mukaan identiteetissä on kaksi puolta: samuus ja itseys. Samuus on ajallisesti jatkuvaa, liittyvää. Itseys on taas omana itsenä olemista, erottautumista muista. Ryhmään jäsentymisen, samuus-identiteetin, kautta yksilö voi osaltaan rakentaa itseys-identiteettiään. Yksilöiden itseys-identiteettien kautta rakentuu samalla myös ryhmän kollektiivinen samuus-identiteetti.

Susanna Hyväri on tutkinut vastayhteisöllisyyttä. Siinä olennaista on syrjäytymiseen ja marginalisaatioon liittyneen identiteetin ottaminen yhteisöllisen työstämisen kohteeksi. Rasittava menneisyys käännetään voimaksi. Identiteettityö on hyvän elämän etsintää ja luonteen kasvatusta, eräällä tavalla moraalityötä. Tällaisissa vastayhteisöissä hoito ja kuntoutus poikkeavat perinteisestä tehtävästään ja toteutustavastaan. Hoitoyhteisöihin ei tultaisi enää kuntoutumaan tai paranemaan sairaudesta tai poikkeavuudesta ja tervehtymään ”normaaliksi kunnon kansalaiseksi”. Kuntoutuminen olisikin uuden elämäntavan ja identiteetin etsintää.

Terve elämä tämänhetkisyyden kulttuurissa
(Kimmo Jokinen)

Tämän päivän ”tässä ja nyt” -ihmisiltä edellytetään jatkuvaa valppautta itsensä suhteen, elämänsä pohtimista ja valintojen tekemistä. Eläminen valintatilanteessa ei ole aina helppoa, varsinkin kun elämäntavat ovat irronneet perinteiden kahleista. Samaan aikaan saamme joukkotiedotusvälineiden kautta loputtomasti tietoa ja tulkintoja erilaisista elämisen malleista. Asiantuntijatiedon kasvusta huolimatta valinnat on viime kädessä kuitenkin tehtävä itse. Tällaisen minuusprojektin kääntyminen addiktioksi tapahtuu helposti ja huomaamatta. Käytännössä tämä voi näkyä yhtä hyvin yltiöpäisenä hölkkäharrastuksena kuin syömishäiriöinä. Lievempiä versioita voivat olla toisiaan seuraavat innostumiset erilaisista fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä hyvinvointia ylläpitävistä ohjelmista.

Aikamme ei syystä tai toisesta suosi pitkäjännitteisyyttä ja sitoutumista. Jotkut tietävät, mitä haluavat mutta paljon on myös niitä, joiden kiinnostuksen kohteet vaihtelevat nopeasti. Voi olla vaikeaa elää terveellisesti, vaikka periaatteessa tietäisikin, mitä se pitää sisällään. Tai sitten ohjeita ja valintatilanteita on yksinkertaisesti liikaa, jotta niistä osattaisiin seuloa mielekäs kokonaisuus. Stjepan Mestrovic ja Keith Tester puhuvat kivan kulttuurista. Sillä he tarkoittavat sitä nykyhetken piirrettä, että kaiken on oltava helposti sulatettavaa, vaihdettavaa ja sosiaalista. Yksityisin ja arkaluonteisinkin totutaan käsittelemään kevyesti ja porukalla.

Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille
Petri Ruuskanen (toim.)
PS-kustannus
Jyväskylä 2002, ISBN 952-451-052-9

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelien kirjoittajien.

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.