Sivistyminen – Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa

Sivistymisen riemua

Mitä on sivistyminen ja mihin sitä tarvitaan? Tätä kysytään Seppo Niemelän väitöskirjassa Sivistyminen – Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa, joka hyväksyttiin jokin aika sitten Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa.

Niemelän vastaus on selvä. Sivistyminen on omaehtoisen oppimisen prosessi. Ihminen sivistyy, kun hän voi toteuttaa itseään ja kasvaa omiin mittoihinsa sekä yksilönä että osana yhteisöä.

Seppo Niemelän teos pohjaa vahvaan eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen kansansivistyksen traditioon. Suuria nimiä hänelle ovat Immanuel Kant, Johann Gottfried Herder, N.Fr.S. Grundtvig, Oscar Olsson ja Santeri Alkio.

Niemelä tukeutuu väitöskirjassaan hermeneuttiseen kasvatusajatteluun. Sen mukaan sivistymisen prosessi kehkeytyy kolmen tekijän keskinäisenä suhteena. Ensimmäisenä niistä on ihminen itse, hänen yksilölliset ominaisuutensa ja hänen synnyinlahjanaan saamansa sivistyskykyisyys. Toinen on pedagoginen vuorovaikutus, jonka vaikutus on alussa suurin, mutta heikkenee prosessin edetessä; kasvatus muuttuu itsekasvatukseksi. Kolmas on koko elämän ajan vuorovaikutus ympäröivän sosiokulttuurisen maailman kanssa; ihminen muokkaa ja määrittää aktiivisena toimijana itseään ja maailmaansa.

Niemelälle kasvatus on ulkoista vaikuttamista, sivistys itse tekemistä. Sivistyksen näkökulmasta kasvatus on yritystä edistää kasvavan vapautta ja kykyä itsenäiseen toimintaan.

Siljanderiin viitaten Niemelä toteaa, että sivistys on luova prosessi, jossa ihminen omalla toiminnallaan muokkaa ja kehittää itseään ja kulttuurista ympäristöään. Samalla sivistys sisältää ajatuksen olemassa olevan ylittämisestä, pyrkimyksestä tavoitella edistyneempää elämänmenoa. Sivistys on ennakoimatonta ja kaihtaa ennalta tehtyjä tarkkoja määrittelyjä. Sivistys on perimmältään idea uutta luovasta toiminnasta; käsitteen ydintä ovat muotoutuminen, hahmon rakentaminen ja uuden luominen.

Kivelää Lainaten Niemelä toteaa, että sivistys toteutuu minän ja maailman vuorovaikutussuhteena; ihminen määrittää omalla toiminnallaan maailmaa ja toisaalta maailma, mukaan lukien kasvatusteot, määrittää ihmisen toimintaa.

Niemelä uudistaa kirjassa jo vuonna 2008 esittämänsä jaottelun, jonka mukaan sivistysprosessissa on oppimisen kannalta kolme peräkkäistä vaihetta: ihminen a) oppii itselleen tietoja, taitoja ja valmiuksia, b) muodostaa oppimaansa itsenäisen ja luovan suhteen sekä c) oppii käyttämään opittua yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Humanistinen kasvatusajattelu ja vapaa sivistystyö ovat vanhastaan korostaneet oppimisen itseisarvoa, persoonallisuuden kehittymistä ja yhteiskunnallisen tietoisuuden lisääntymistä.

Elinikäisen oppimisen painopiste on oppijassa, oppimisessa ja oppimisympäristöissä sekä opinto-ohjauksessa. Niemelän mukaan jokainen joutuu tekemään sivistymisensä itse itsekasvatuksena ja omaehtoisena oppimisena. Oppilaitoksen tehtävä on oppimisen perustan kehittäminen, jonka varassa jokainen voi olla elinikäinen oppija.

Sivistävän tiedon peruskriteerit ovat inhimillinen aktiivisuus, luova mielikuvitus ja tiedon persoonallinen kytkeytyminen. Kaikissa tutkituissa traditioissa sivistys liittyy persoonallisuuteen ja persoonallisuuksien kasvatukseen, toteaa Niemelä kirjassaan. Sivistymisessä kehkeytyy potentiaalien mukaisesti monipuolinen persoonallisuus, yksilöllinen identiteetti ja omaehtoinen toimintakyky. Yksilöllinen identiteetti antaa pohjan omaehtoiselle toiminnalle yhteisöissä ja kansalaisena yhteiskunnassa.

Sivistyspedagogiikan keskeiset tunnukset ovat Niemelän mukaan omaehtoinen oppiminen, osallisuus ja yhteisöllisyys. Sivistyspedagogiikka korostaa oppijan ainutlaatuisuutta. Tarvitsemme sitä luovuuden, innovatiivisuuden ja oman aloitteellisuuden moottoriksi.

Seppo Niemelä pitää kasvamista, oppimista ja sivistymistä demokraattisen yhteiskunnan peruspilarina. Hänen mukaansa demokratiaa ja kansalaisuutta tukevan kansansivistyksen tulee olla kommunikatiivista, reflektoivaa, elämänläheistä ja tasa-arvoistavaa. Hän vaatiikin yhteisö- ja kansalaiskasvatuksen palauttamista kasvatusajatteluun.

Johan Gottfried Herder on Seppo Niemelälle tärkeä ajattelija. Herder oli alhaalta nousevan demokraattisen hallitusmuodon kannattaja. Hänelle ja Niemelälle toimiva kansalaisyhteiskunta on tasavaltalaisen ja demokraattisen valtiomuodon perusta. Korsgaardia tulkiten Niemelä toteaakin, että Herder jumalallisti kansan mutta Hegel jumalallisti valtion ja suhtautui epäluuloisesti kansaan ja kansalaisyhteiskuntaan.

Seppo Niemelä
Kansanvalistusseura ja Snellman-instituutti, Keuruu 2011

*Kirjaesittely, kirjoittanut Aaro Harju