Siirry sisältöön
Tietopankki
Sari Kuvaja

Sivistyksen filosofia

Sivistys on ihmiseksi kasvamista

Eero Ojasen tunnettu teos Hyvyyden filosofia (Kirjapaja 1998) ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen Ojanen on avannut lukijoilleen kauneuden ja rakkauden olemusta sekä pohtinut miehenä olemisen filosofiaa. Nyt hän pureutuu sivistyksen ytimiin, loogisena jatkona viime vuosina ilmestyneille ajan, tien ja ihmisen filosofiaa käsitelleille kirjoilleen. 

Sivistyksen filosofiassa Ojanen punoo yhteen monia aiempien teostensa teemoja. Hänelle sivistyksessä yhdistyvät ainakin ihmisyys, aika, inhimillisyys ja hyvä elämä. Käsittelytapakin on tuttu edellisistä kirjoista: kirjailija kuvaa ensin, miten sanaa käytetään ja myös sitä, mitkä ovat sen vastineita eräissä lähikulttuureissamme; sen jälkeen hän purkaa käsitettä osiin, sen monia vivahteita etsien.

Tarkastelunsa Ojanen aloittaa, kuinka ollakaan, J. V. Snellmanista, joka edustaa hänelle sivistyksen kestävää ja pysyvää sisältöä. Ojasen mukaan sivistys merkitsi Snellmanille lähes samaa kuin inhimillisyys tai humaanisuus. Se on ihmiskunnan kulttuuriperintöä, jonka omaksumalla ihmisellä on mahdollisuus kasvaa kohti inhimillisyyttä ja ihmisyyttä. Sivistys oli Snellmanille sekä yksilönä kasvamisen että yhteiskunnallisen edistyksen prosessi. Hänen aikanaan, 1800-luvun loppupuolella, sivistys oli nähtävä myös näiden ajatusten, siis sivistyksen, leviämisenä koko kansakunnan, syntyvän Suomen keskuuteen.

Ojanen kumoaa väitteet siitä, että Snellmanin ajattelu ja hänen edustamansa klassinen sivistyskäsite olisivat aikansa eläneitä, naiiveja ja yliromantisoituja. ”Sivistys on aina tätä aikaa ja nyt on sivistyksen aika, sillä mitään muuta aikaa ei koskaan olekaan”, Ojanen kirjoittaa. Sivistys on itseisarvo, ei väline eikä korea päämäärä. Se elää ja uudistuu ajassa, vuoropuhelussa yhteiskunnan ja kansalaisten kanssa.
 
Eero Ojanen säästää kirjansa keskeisen sisällön viimeiseen lukuun, loppuhuipentumaksi ja herkkupalaksi. Hänelle sivistyksen syvintä olemusta edustaa sydämen sivistys, asenne, jossa maailmaan suhtaudutaan inhimillisyyden näkökulmasta. Sivistynyt ihminen tuntee ja tunnustaa oman, mutta myös toisten arvon. Hän kunnioittaa elämää: ”Sydämen sivistys on hiljainen, arvokas, elämää ylläpitävä, nöyrä ja vaatimaton asenne”, Ojanen kiteyttää. Mutta nöyryys ei ole nöyristelyä eikä marttyyriutta. Itsestään tietoinen ihminen on ylpeä itsestään, mutta koska hän sivistynyt, hän ei ole tyhmänylpeä eikä rakenna omaa itsetuntoaan muita nöyryyttämällä.

Vaikka tieto liittyy sivistykseen, se ei yksin riitä. Sivistys ei nimittäin ole jonkin etiketin mukaista käyttäytymistä tai oppiarvoja eikä se kerskaile ulkoisella. Sivistys on ihmiseksi tulemista ja liittyy ihmiskuvaan, jossa ihminen on tavoite ja vaatimus, ei vain tosiasia. Ihminen voi muuttua ja kehittyä kohti ihmisyyttä; tavallaan ihminen luo itseään – sivistää itseään. Tämä on Ojasen mukaan myös ihmiskunnan ja inhimillisen kulttuurin eetos: jatkuvaa inhimillistä kasvua ja kehittymistä. Siitäkö juontavat myös termit kansansivistys ja sivistystyö?

Koska sivistyksen sisältö elää ajassa, on luontevaa, että Ojanen liittää siihen tänä päivänä myös luonnon arvostuksen. Snellmanillehan luonto oli sivistyksen vastakohta. Se edusti jotakin alkukantaista, jota piti hallita. Nykyajan sivistynyt ihminen kantaa vastuuta ja huolehtii luonnosta. Ojanen suhteuttaa myös toisen ajankohtaisen teeman, tietoyhteiskunnan, sivistykseen: ”Sivistyksen tulee suhtautua myös tietoyhteiskuntaan arvojen ja hengen näkökulmasta, tietoyhteiskunnan tulee olla ihmisyyden palvelija.” Tietoyhteiskuntapuheessa on Ojasen mielestä keskitytty liikaa tekniikkaan ja välineisiin, ja tieto on latistettu välineeksi. Sen sijaan tieto olisi hyvä nähdä tienä, niin kuin sivistyskin, ja sivistyksen tie on ”koko yhteiskunnan asioihin osallistumista”.

Eero Ojanen, Kirjapaja 2008

*Kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.