Opetus ja kasvatus, oppiminen ja kasvaminen aktiiviseen kansalaisuuteen

Peruskasvatus aktiiviseen kansalaisuuteen tehdään kotona vanhempien toimesta. Kari E. Nurmen ja Matti Laitisen (2003, 125) tutkimusten mukaan kodin ja varhaissosialisaation vaikutus on hyvin ratkaiseva aktiivisen kansalaisuuden kannalta. Tämä onkin kansalaiskasvatuksen heikoin lenkki. Koulut ja muut oppilaitokset voivat Suomessa antaa hyvinkin vaikuttaa koulutusta, jos niin tosimielessä päätetään. Suomalainen koulutusjärjestelmä on niin järjestynyt ja viranomaisten ohjeistama, että sen avulla pystytään merkittäviin suorituksiin niin haluttaessa. Eri asia ovat kodit. Vanhemmilla on luovuttamaton oikeus kasvattaa lapsensa haluamallaan tavalla, eikä tähän tule luonnollisestikaan puuttua. Enemmän on kysymys siitä, millä tavalla kaikki vanhemmat innostetaan kasvattamaan lapsensa aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Taikasanaa tähän ei liene olemassa, mutta erilaisilla toimenpiteillä tilannetta voidaan nykyisestä parantaa.

Tutkimusten ja arkihavaintojen mukaan ihmisten koulutus ja elintaso vaikuttavat heidän aktiivisuuteensa. Koulutetut ihmiset ovat aktiivisempia kuin vain peruskoulun käyneet. Hyvän elintason omaavat henkilöt osallistuvat enemmän kuin taloudellisessa ahdingossa elävät ihmiset. Yksinkertainen johtopäätös tästä on, että koulutuksen lisääminen ja riittävän taloudellisen perusturvan takaaminen kaikille lisää ihmisten osallistumista. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on tähdännyt tähän päämäärään vuosikymmeniä, mutta ihannetilannetta ei ole onnistuttu saavuttamaan. Työtä tällä saralla siksi vielä riittää.

Toinen keino on ihmisten yleisen tietämyksen lisääminen osallistumisen mahdollisuuksista ja myös sen tärkeydestä. Nykyisellä tiedotusarsenaalilla tämä on tehtävissä. Kehityssuunta näyttää olevan kuitenkin päinvastainen. Ihmisten vapaaehtoistyö tai kansalaisjärjestöjen monipuolinen toiminta eivät paljon näy sähköisissä medioissa eivätkä sanoma- ja aikakauslehdissä. Poliittinen toiminta ei saa suurta arvostusta osakseen. Ihmisten sivistys- ja kulttuuririennot eivät ole ammattitaidetta lukuun ottamatta viestinten ykkösuutisia.

Vapaassa maassa on vaikea mennä sanomaan riippumattomien tiedotusvälineiden edustajille, että heidän tulisi kirjoittaa ja kertoa näistä ja noista asioista ja muuttaa suhtautumistaan demokratian perusteiden nakertamiseen. Valistuneiden tiedotusvälineiden tulisi tämä itse ymmärtää. Se näkee, joka elää, syntyykö tällaista itseymmärrystä ja missä vaiheessa. Kovin optimistinen asian suhteen ei pysty olemaan.

Kolmas keino on osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen. Kun vanhemmat kokevat, että he voivat todellisesti vaikuttaa, tämä kokemus siirtyy myös lapsiin. Tällainen kokemus puuttuu monilta tämän päivän suomalaisilta. Tutkimusten mukaan suomalaiset tuntevat poikkeuksellisen suurta voimattomuutta virkahallinnon ja poliittisen päätöksenteon suhteen (Ståhlberg 1998, 210 – 213; Koskiaho 2000, 27). Tällainen tunne ei ruoki aktiivisuutta eikä sosiaalista seuraavaa sukupolvea kansalaisvaikuttamiseen.

Koska vanhemmilla on niin ratkaiseva vaikutus omiin lapsiinsa, katse aktiivisen kansalaisuuden lisäämisessä tulisi kohdistaa heihin. Suomessa pyritään ratkaisemaan yleensä kaikki kasvatusta vaativat asiat kohdistamalla huomio esiopetukseen ja peruskouluun. Tämä on helpoin tapa väistää haastava kysymys. On helpompi lisätä oppisisältöjä koulussa kuin miettiä sitä, miten vanhemmat saadaan ottamaan suurempi kasvatusvastuu omista lapsistaan. Kysymys on delikaatista asiasta. Siksi siihen ei haluta tarttua vaikka pitäisi.

Kotien ohella myös kouluopetus tulee ottaa suurennuslasin alle. Nurmen ja Laitisen (2003, 127 – 128) mukaan koulujen opetus ei kehitä eikä sen ilmeisenä tarkoituksenakaan ole kehittää jokapäiväisessä elämässä tarvittavia kansalaisvalmiuksia puhumattakaan siitä, että se innostaisi oppilaita aktiiviseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Peruskoulun ja lukion opetus valmistaa oppilaita kokeisiin ja ylioppilaskirjoitukseen. Näin opitut asiat jäävät ulkokohtaisiksi eivätkä muutu käytännön aktiiviseksi toiminnaksi.

Peruskoulujen kansalaisopetus tulee miettiä aivan uudelta pohjalta. Tietomääräinen opetus on ilmeisesti aivan riittävää, mutta se tulee opiskella tavalla, joka auttaa jäsentämään ja sisäistämään tiedon ja muuttamaan sen käytännön toiminnaksi. Siksi opetukseen tulee lisätä harjoittelua, tutustumiskäyntejä sekä esimerkin voimaa. Samalla kaikkiin kouluihin tulee luoda sellaista oppilaiden yhteistoimintaa, että he voivat harjoitella käytännön osallistumista ja vaikuttamista kouluyhteisön sisällä.

Toisen asteen oppilaitokset ja erityisesti korkeakoulut ovat laiminlyöneet liiaksi aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamista. Siihen kasvamista on pidetty ilmeisesti niin itsestään selvänä tai sitä ei ole arvostettu, koska aktiiviseen kansalaisuuteen opettaminen on ollut täysin toissijaisessa asemassa. Tällaisen asennoitumisen ja käyttäytymisen jäljet näkyvät. Suomalaiset nuoret ovat poikkeuksellisen vähän kiinnostuneita yhteisistä asioista (Suutarinen et al. 2001, 41). Demokratian kannalta tämä on huolestuttava tieto.

Tampereen ja Turun yliopistoista löytyy hyviä käytäntöjä siitä, miten aktiivista kanasalaisuutta voi opiskella myös korkeakoulussa. Yhdysvalloissa ja Australiassa on myös erilaisia käytäntöjä oppilaiden aktivoimisesta yhteisölliseen toimintaan, joita voi hyvin soveltaa myös Suomen oloihin. (Van Til 2000, 138, Yeung 2004)

Demokratian näkökulmasta aktiiviseen kansalaisuuteen oppimista tulisi täydentää kasvatuksella demokraattiseen kansalaisuuteen. Euroopan neuvosto, joka aloitti 1990-luvun lopulla kunnianhimoisen projektin edistää demokratian opettamista jäsenmaissa, käytti seuraavaa määrittelyä kasvatukselle demokraattiseksi kansalaiseksi: ”Käytäntöjen ja erilaisten aktiviteettien tavoitteena on tehdä nuorista ihmisistä ja aikuisista nykyistä kykenevämpiä osallistumaan aktiivisesti demokraattiseen elämään omaksumalla ja harjoittelemalla heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan yhteiskunnassa”. (Velthuis 2002, 215) Euroopan neuvoston määritelmässä pääpaino on poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kansalaisuuteen kasvattamisessa. Näin voi olla Suomessakin. Oppisisällöt tulisi koota poliittisjuridisista, sosioekonomisista ja sosiokulttuurisista asioista.

Vapaan sivistystyön oppilaitokset ovat pohjoismainen täsmäase aktiiviseen kansalaisuuteen kouluttamisessa ja kasvattamisessa. Tutkimusten mukaan niillä on keskeinen rooli ihmisten valmentamisessa aktiiviseen kansalaisuuteen. (Laitinen & Nurmi 2003, 128; Horsdal 2004, 57) Monet ihmiset aktivoituvat vasta aikuisiällä, jolloin aikuiskasvatusinstituutiot ovat oiva väline opin ja innostuksen tarjoajina aktivoituville ihmisille.

Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän (2002) suosittelemat suuntaviivaopinnot ovat realisoitumassa vapaan sivistystyön eri oppilaitoksissa. Opetusministeriö on antanut asiasta suosituksen 15.12.2004. Ministeriön mukaan aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattaminen on yksi suuntaviivaopintojen keskeisistä tavoitteista. Ministeriö edistää opintoja informaatio-ohjauksella.

Vapaalle sivistystyölle suunnitellut kansalaisopinnot ja tietoyhteiskuntavalmiusopinnot tähtäävät samaan päämäärään. Opintoja varten on laadittu opetussuunnitelmasuositukset, jotka antavat hyvän lähtökohdan opintojen käytännön toteuttamiselle niin opintokeskuksissa, kansanopistoissa, kansalaisopistoissa kuin liikunnan koulutuskeskuksissa ja kesäyliopistoissa.

Euroopan neuvoston kansalaiskasvatuksen teemavuoden 2005 pitäisi antaa hyvä puite aktiivisen kansalaisuuden opetuksen tehostamiselle kaikissa Suomen oppilaitoksissa peruskoulusta korkeakouluihin ja vapaan sivistystyön eri työmuotoihin.

Kansalaisjärjestöt ovat Suomessa merkittävä kouluttaja. Järjestöjen erilaisissa koulutustilaisuuksissa opiskellaan kansalais- ja järjestötoimintaa, perehdytään ohjaamiseen ja johtamiseen sekä opetellaan monenlaisia taitoja tanssista näyttelemiseen, lasketteluun ja käden taitoihin. Kansalaisjärjestöjen tulisi tehostaa aktiivisen kansalaisuuden opettamista. Järjestöjen koulutustarjonta on liukunut ”temppupolitiikkaan” aate-, arvo- ja myös vaikuttamiskoulutuksen sijasta. Käsiteltävän teeman kannalta järjestöllinen koulutus on mennyt suuntaan, joka ei ole edistänyt aktiivisen kansalaisuuden monipuolista ilmenemistä.

Kansalaisjärjestöillä on Suomessa mahdollisuus tehdä paljon aktiivisen kansalaisuuden voimistamiseksi, jos ne niin haluavat. Kyse on lähinnä tahdosta ja asian tärkeänä pitämisestä. Toki kyse on jonkin verran myös resursseista. Kansalaistoiminnan tukemiseen ohjattavia julkisia varoja voisi suunnata nykyistä enemmän järjestölliseen koulutukseen. Koulutuksessa tulisi ottaa määrävuosien ajaksi erityiseksi asiakokonaisuudeksi aktiiviseen kansalaisuuteen kasvaminen. Kun edes osa noin 1.000 valtakunnallisesta liitosta, noin 3.000 piirijärjestöstä ja noin 68.000 yhdistyksestä lähtee asiassa liikkeelle paljon tapahtuu. Järjestöjen ja viranomaisten kannattaisikin käynnistää laaja koulutusohjelma aktiivisen kansalaisuuden edistämiseksi Suomessa.

Aktiiviseen kansalaisuuteen opettamisen ja kasvattamisen, oppimisen ja kasvamisen voisi tiivistää kaikilla edellä mainituilla foorumeilla tapahtuvaksi kolmen kohdan ja tason ohjelmaksi:

• perustietojen ja -taitojen oppiminen opetuksen avulla
• tietojen jäsentäminen ja sisäistäminen sekä taitojen harjaannuttaminen oppilaiden/opiskelijoiden keskinäisen dialogin, vuorovaikutuksen ja harjoituksen avulla
• toimiminen, osallistuminen ja vaikuttaminen eri konteksteissa.

Kullekin tasolle ja vaiheelle tulisi kehittää omat didaktiset menetelmänsä ja ohjaustapansa sekä oppimista tukevat opetusmateriaalit ja virtuaaliset oppimisympäristöt.

Lopuksi on aina korostettava sitä, että aktiivista kansalaisuutta ei opita koulunpenkillä. Aktiivinen kansalaisuus syntyy käytännön aktiviteettien kautta. Käytäntö on paras opettaja. Siksi ihmisten tulee astua kotioven ja koulun portin ulkopuolelle ja ryhtyä toimimaan. Sitä kautta jalostuvat aktiivisen kansalaisuuden taidot, aste asteelta. Toiminta on siinä mielessä palkitsevaa, että olemalla mukana, osallistumalla ja vaikuttamalla oppii aina uutta. Näin aktiivisena kansalaisena kasvaminen on elinikäisen oppimisen yksi upeimmista ilmentymistä.

Aaro Harju, 18.4.2005

*Artikkeli