Kunta ja kolmas sektori

Yhteistyölle tarvetta, niin myös verkosto-osaamiselle ja vuoropuhelulle

Kuntia ja järjestöjä on tutkittu ja niiden tulevaisuutta koskevia arvioita julkaistu lukuisia, mutta niiden välisestä yhteistyöstä on keskusteltu varsin vähän, perustelevat Sakari Möttönen ja Jorma Niemelä kirjansa aihetta. Heidän mukaansa kunnilla ja järjestöillä on yhteinen hyvinvointipoliittinen toiminta-alue, jonka merkitys on kasvamassa. ”Kuntien ja järjestöjen yhteistyössä on kyse kansalaisyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion suhteesta”, Möttönen ja Niemelä toteavat.

Kunta ja kolmas sektori -kirjan aluksi kirjoittajat kertaavat hyvinvointivaltion syntyä sekä kuvaavat niitä tekijöitä ja prosesseja, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen, tilanteeseen, jota on kutsuttu myös hyvinvointivaltion alasajoksi. Ja vaikkei kyse olisikaan aivan siitä, niin joka tapauksessa kuntien hyvinvointipalveluihin kohdistuu paineita: palvelujen tuottamisen tapoja halutaan muuttaa ja järjestellä toisin kuin tähän asti.

Kirjoittajien mukaan 1990-luvun alun lama toimi katalysaattorina hyvinvointipolitiikan muutoksille. Hyvinvointivaltiosta on siirrytty tai ollaan siirtymässä hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa palvelujen toteutusvastuu on hajautettu ja hyvinvointivastuuta siirretty julkiselta sektorilta kansalaisille ja järjestöille. Valtion rooli on ohjaava, ratkaisut ovat paikallisia.

Kuntien ja järjestöjen yhteistyötä voidaan tehdä monin eri tavoin. Se voi olla vapaamuotoista tai perustua yhteistyösopimukseen, joita niitäkin voi olla monenlaisia. Keskustelua ja pohdintaa on herättänyt se, katoaako järjestöjen vahtikoirarooli, kun niistä tulee kuntiin sopimussuhteessa olevia palveluntuottajia. Mistä lähtökohdista yhteistyötä tehdään? Onko tuottajaroolin omaksuneista järjestöistä kansalaisyhteiskunnan ääneksi vai siirtyvätkö ne osaksi palvelurakenteita ja -byrokratiaa? Osaavatko kunnat suhtautua järjestöihin tasaveroisina kumppaneina, niiden erityisluonnetta ymmärtäen? Jakautuuko järjestösektori yhä selkeämmin palvelujärjestöihin ja ”perinteisiin”, jäsentensä etuja ajaviin ja heidän puolestaan yhteiskunnassa ääntä pitäviin?

Kirjoittajien mielestä jaottelu edunvalvojiin ja palveluntuottajin on yksinkertaistettu. Kyselyjen perusteella järjestöillä on omastakin mielestään edelleen itseisarvoisia, julkisesta sektorista riippumattomia tehtäviä, keskeisimpänä niistä yhteisöllisyyden ylläpitäminen. Kuntien odotukset suhteessa järjestöihin ja niiden rooliin palvelujen tuottajana ovat puolestaan suuremmat kuin mihin järjestöissä ollaan valmiita vastaamaan: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton vuonna 2004 tekemän kyselyn mukaan vain 16 prosenttia järjestöistä ilmoitti olevansa perustettu ennen kaikkea palveluntuotantoa varten.

Harva järjestö on yksiselitteisesti joko edunvalvontaan keskittyvä tai palveluja tuottava toimija. 

Pääsääntöisesti edunvalvontatehtäviä hoitavat järjestöt edistävät esimerkiksi vertaistukitoiminnallaan jäsentensä hyvinvointia, mikä vähentää julkisten palvelujen tarvetta. Järjestön asiantuntijuus ja puheenvuorot tuovat esiin asioita, joita ei virkamiessilmin välttämättä havaita. Kirjoittajien mielestä kuntien kannattaa taata tällaisten järjestöjen toimintaedellytykset puuttumatta niiden toiminnan sisältöön. Ja vaikka kyseessä ei ole sopimukseen perustuva yhteistyösuhde, osapuolten kannattaa käydä keskenään aktiivista, tiivistä vuoropuhelua – vuoropuhelun voi järjestää esimerkiksi foorumin tai neuvoston muodossa.
 
Julkista rahoitusta on alettu suunnata yhä enemmän eripituisiin hankkeisiin ja projekteihin ja vielä niin, että rahoituksessa suositaan monien toimijoiden yhteistyöhankkeita. Tämä kannustaa verkottumaan: suunnittelemaan ja toteuttamaan yhteisiä hankkeita. Kirjoittajat pitävät kehitystä pääsääntöisesti myönteisenä ja rohkaisevat kuntia lähtemään mukaan yhteisiin hankkeisiin järjestöjen kanssa. Konkreettisen tulosten ohella keskinäisen ymmärryksen ilmapiiri lisääntyy. Verkosto-osaamista pitäisi kuitenkin kehittää sekä kunnissa että järjestöissä, jotta yhteistyö tuottaisi parhaat mahdolliset tulokset. He muistuttavat myös, että hankkeet eivät voi korvata julkisten toimijoiden perustehtäviä eivätkä poistaa palvelujen mahdollisia resurssivajeita.

Hankeyhteistyötä syvempiä yhteistyön muotoja ovat yhteiset, yleensä säätiö- tai yhdistysmuotoiset organisaatiot. Niitä on perustettu ennen kaikkea tutkimuksen, koulutuksen ja käytännön kehittämistyötä varten. Sen sijaan palveluja tuottavien yhteisorganisaatioiden perustaminen on vielä varsin uusi yhteistyömuoto. Puhtaimmillaan se merkitsee sitä, että kunta tai kunnat ja järjestöt perustavat säätiön, jolle kunta ja ehkä joku järjestökin luovuttaa palvelutuotantonsa. Tällaisia säätiöitä on perustettu mm. vammais-, päihde- ja työvalmennuspalveluihin.

Yhä useammin kunnat ovat järjestöjen asiakkaita. Kaikissa tilanteissa asiakassuhde ei muodostu kilpailuttamisen pohjalta, vaan palvelujen järjestäminen on suunniteltu yhteistyössä. Tilanteessa, jossa on sekä yritys- että järjestöpohjaisia tuottajia, kunnan pitää kuitenkin kohdella kaikkia toimijoita samojen pelisääntöjen mukaan ja hankkia palvelut julkisia hankintoja koskevia lakeja noudattaen. Kirjoittajien mukaan hankintalain mukaiset käytännöt etsivät vielä muotoaan. Mutta jos järjestöt tuottavat markkinaehtoisia palveluja, niiden on kyettävä toimimaan markkinoiden edellyttämällä tavalla. Tätä ei pidä nähdä pelkästään kielteisenä asiana, kirjoittajat toteavat. Parhaimmillaan kilpailu parantaa palvelujen laatua ja luotettavuutta.

Sakari Möttönen & Jorma Niemelä
PS-Kustannus 2005

*Kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja