Kuinka tukea aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista?

Aktiivinen kansalaisuus ja toimiva demokratia eivät synny itsestään. On pidettävä huolta siitä, että jokainen sukupolvi voi ne oppia. Yhtäällä haasteena on nuorten innostaminen aktiivisen kansalaisen uralle, toisaalta kysymys on elinikäisestä prosessista ja siitä, miten aikuisille tarjotaan yhä uusia mahdollisuuksia tulla aktiivisiksi kansalaisiksi. Hyvä kysymys on myös se, miten aktiivinen kansalaisuus saadaan pysymään käynnissä eli kuinka kerran alkanutta aktiivista toimintaa yhteiseksi hyväksi pystytään jatkuvasti ylläpitämään.

Osallistuimme vuosina 2000-2002 kansainväliseen Education and Training for Governance and Active Citizenship in Europe: Analysis of Adult Learning and Design of Formal, Non-Formal and Informal Educational Intervention Strategies (ETGACE) -tutkimukseen. Keskeisenä tutkimustehtävänä oli selvittää, miten aktiiviseksi kansalaiseksi kasvaminen tapahtuu osana elämänkulkua. Kyseessä oli soveltava tutkimus, jonka kuluessa käytiin koko ajan keskusteluja (sekä tutkijoiden kesken että erilaisissa asiantuntijaryhmissä) siitä, miten aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista voitaisiin tukea. Tämän paperin tarkoituksena on koota joitakin näkökohtia liittyen tähän keskusteluun. Kyseessä ei ole koulutuspoliittinen ohjelma vaan keskustelunavaus.

Erityisesti suomalaisen haastatteluaineiston valossa näyttää siltä, että kasvaminen aktiiviseksi kansalaiseksi perustuu suurelta osin kodin vaikutukseen. Rakentamalla toimintamuotoja, joihin myös perheelliset voivat osallistua – sekä muutenkin tukemalla perheitä näiden kasvatustehtävissä – luodaan perustaa tulevalle aktiiviselle kansalaisuudelle.

On ilmeistä, että lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen opittua passiivisuutta ja vieraantuneisuutta on vaikea myöhemmin murtaa. Siksi aktiivisen kansalaisuuden edistäminen edellyttää monipuolisten harrastus- ja osallistumismahdollisuuksien tarjoamista lapsille ja nuorille. Toimintaan on luontevaa integroida myös kansalaiskasvatuksellisia elementtejä (esim. aktiivinen toimintaympäristön seuraaminen, suvaitsevaisuus, kestävän kehityksen periaatteiden noudattaminen, kriittinen suhtautuminen päätöksentekijöihin sekä valmius vaikuttaa asioihin).

Muodollisen koulutuksen osalta tutkimuksemme tulokset viittasivat siihen, että koulujen opetus ja oppisisällöt vaikuttavat vain vähän aktiivisuustietoisuuden syntyyn ja vakiintumiseen. Jos oppilaita halutaan innostaa aktiivisiksi kansalaisiksi, tarvitaan nykyisen tietopainotteisen, ylioppilaskirjoitusten reaalikokeen tapaiseen osaamiseen tähtäävän opetuksen tilalle vaihtoehtoja kuten esimerkiksi oppilaiden omaehtoiseen toimintaan perustuvaa, paikallisiin yhteisöihin ja kansalaisaloitteisiin kytkeytyvää ongelmakeskeistä oppimista.

On yleisesti tunnettu tosiasia, että osallistumisella ja aktiivisuudella on taipumus kasautua. Myös tutkimuksessamme haastatellut aktiiviset kansalaiset olivat lähes poikkeuksetta erittäin aktiivisia myös elinikäisinä opiskelijoina. On tietysti mahdollista, että aineisto oli tältä osin vinoutunutta eli haastateltaviksi valikoitui poikkeuksellisen koulutettuja ja koulutusmyönteisiä henkilöitä. Toisaalta aktiivisen kansalaisuuden ja opiskelu-uran rinnakkaisuus elämänkulussa tuntuu hyvin järkeenkäyvältä.

Jossain mielessä yllättävä havainto liittyi siihen, että huomattava osa haastateltujen aktiivisten kansalaisten opinnoista oli luonteeltaan yleissivistäviä tai harrastuspainotteisia. Näistä lähtökohdista voisi esittää varovaisen oletuksen, jonka mukaan lähes mikä tahansa, ehkä näennäisen tarpeettomaltakin vaikuttava opiskelu voi hieman pitemmällä aikavälillä osoittautua aktiivista kansalaisuutta tukevaksi toiminnaksi. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että olisi hyvä, jos yhteiskunnallista ja ehkä myös aikuiskasvatuksellista oppiainesta olisi tarjolla lähes ’JOT-periaatteella’ sitä tarvitseville.

Aktiivisen kansalaisuuden edistäminen edellyttää asiaan perehtynyttä henkilöstöä. Olisi koulutettava animaattoreita, jotka sekä innostaisivat ihmisiä mukaan toimintaan että toimisivat erilaisten kansalaisaloitteiden eteenpäinviemisen tukihenkilöinä ja mentoreina.

Myös sosiopedagogisten lähestymistapojen ja keinojen kartoittaminen sekä soveltaminen esimerkiksi suomalaisessa järjestötyössä edistäisi todennäköisesti aktiivista kansalaisuutta ja yhteistoimintaa paikallisten viranomaisten kanssa.

Toiminnan ja toimintaympäristöjen olisi oltava myös vammaisten ja kuurojen ihmisten saavutettavissa. Tämä tarkoittaa käytännössä esim. erityyppisiä kommunikointia helpottavia ratkaisuja ja viittomatulkkausmahdollisuutta samoin kuin fyysisen ympäristön esteettömyyttä. Lisäksi järjestöissä ym. tulisi olla valmius muihinkin erityisjärjestelyihin tarpeen tullen eli “Design for All“ -periaatteen käyttö kansalaistoiminnan järjestämisessä sekä tukemisessa.

Aktiivista kansalaisuutta ei voitane tulevaisuudessa edistää merkittävästi vain perinteisissä keinoissa pysyen. Uuden tieto- ja viestintätekniikan tarjoamien mahdollisuuksien kartoittaminen ja hyödyntäminen on yksi tapa edetä tässä suunnassa. Tarvetta on esimerkiksi verkkovaikuttamista (kansalaisvetoomukset, keräykset, nettivaalikampanjat, hengenheimolaisten löytäminen, verkostoituminen…) koskevan osaamisen keräämiselle ja opetuksellisesti mielekkäälle tuotteistamiselle.

Jo esitettyjen ajatusten, mietintöjen ja visioiden hyödyntäminen. Esimerkiksi Vapaan sivistystyön visio 2005 (VSY) sisältää useita aktiivista kansalaisuutta edistäviä toimenpide-ehdotuksia: kansanopistojen rooli uusien opetuskokeilujen pilotteina ja pedagogisten vaihtoehtojen tarjoajina, kansalaisopistosta kehitetään lähioppimisyhteisöjä, jotka käyttävät hyväkseen verkkovälitteisiä oppimisympäristöjä ja kehittävät paikallista järjestötoimintaa. Sivistysliitot järjestävät kansalaiskeskusteluja, aivoriihiä ja toimivat yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa.

Uusien tapojen luominen yksilöiden ja yksittäisten järjestöjen ajatusten, ideoiden ja ehdotusten saamiseksi kuuluviin nykyistä paremmin sekä aidon dialogin luominen kansalaisten ja päättäjien välille. ’Hallinto on kansalaisia varten’ -tyyppisen ajattelun vahvistaminen.

Kansainvälistenkin verkostojen ja verkostoitumisen tukeminen esimerkiksi koulutuksen keinoin sekä näennäisdemokratian ja valtaa pitävien harjoittaman manipulaation vastustaminen.

Välinpitämättömyyden ja kilpailun kulttuurin murtaminen sekä luottamuksen rakentaminen yhteiskunnassa.

31.12.2004
Matti Laitinen ja Kari E. Nurmi

*Artikkeli