Siirry sisältöön
Tietopankki
Kalle Haatanen

Kommunitarismi siirtäisi valtaa valtioilta yhteisöille

Kommunitaristien mukaan aikamme ongelmat eivät ratkea valtion ohjauksella eivätkä markkinaliberalismilla vaan lisäämällä paikallisyhteisöjen valtaa.

Yhteisöllisyyden paradoksit

Kirjoittaja
Haatanen, Kalle
Julkaisuvuosi2000
JulkaisijaHelsingin yliopisto

Kommunitarismi painottaa yhteisön ja yhteisöllisyyden merkitystä. Ensinnäkin siksi, että ne muodostavat yksilön kasvuympäristön ja ovat siksi merkittäviä hänen taustansa kannalta. Toisaalta siksi, että kommunitaristisen politiikan tavoitteita ovat solidaarisuus ja elämän mielekkyys, jotka molemmat liittyvät yhteisöön ja yhteisöllisyyteen.

Pyrkimyksenä yhteisöjen moraalinen elvyttäminen

Osin kommunitarismissa on kyse eräänlaisesta yhteiskuntafilosofian sosiologisesta käänteestä, jossa yksilöä, yksilön moraalia ja rationaalista valintaa korostavat näkemykset on asetettu kyseenalaisiksi.

Kommunitarismissa on lisäksi kyse politiikasta ja liikkeestä, joka pyrkii yhteisöjen moraaliseen elvyttämiseen ja rakentamiseen. Amitai Etzioni on perustanut kommunitaristisen liikkeen, joka vaikuttaa Yhdysvalloissa puolueista riippumattomana järjestönä ja pitää yllä keskustelua yhteisöllisistä arvoista ja kansalaisvastuun tärkeydestä. Liike pyrkii myös vaikuttamaan poliittiseen ja juridiseen päätöksentekoon.

Myös varsinaiseen kommunitaristiseen liikkeeseen kuulumattomat yhteiskuntatieteilijät ovat kiinnittäneet kasvavaa huomiota kansalaisyhteiskunnan tilaan ja yhteisöllisten arvojen merkityksellisyyteen.

Kommunitarismi vastaan liberalismi

Kommunitaristinen keskustelu on pitkälti hyökkäystä liberalismia kohtaan – etenkin termin ”liberalismi” amerikkalaisessa merkityksessä, jossa korostuvat yksilöllisyys ja autonomia sekä kehitysoptimistinen ja hyvinvointivaltiollinen ajattelu.

Amerikkalainen liberalismi ei siis tarkoita automaattisesti valtiovastaisuutta. Valtiokoneistoa vastustavat kovan linjan liberaalit ovat joko ”uusliberaaleja” (talouden korostus) tai ”libertaristeja” (yksilön oikeuksien korostus).

Kommunitaristisen kritiikin mukaan emme voi luottaa käsitykseen autonomisista, rationaalisesti valitsevista yksilöistä mutta emme myöskään siihen, että valtio voisi toimia kollektiivisena rationaalisuutena, joka ohjaa ja kasvattaa kansalaisiaan. Se, mikä ajaltamme yhä kipeämmin puuttuu, on kolmas tie: yhteisöllisyys sekä sen synnyttämät vastuu, hyveet ja keskinäinen kunnioitus.

Mikäli valtio auttaa kansalaisiaan suoraan, seurauksena on ”pehmeää despotismia”.

Kommunitaristit allekirjoittavat Alexis de Tocquevillen näkemyksen Amerikasta, jonka mukaan kapitalismi – kaiken hyvän ja siunauksellisen mukana – tuottaa vaarallista egoismia ja yhteisöllisen moraalin eroosiota.

Mikäli valtio pyrkii suoraan, yhteisöt ohittaen, auttamaan kansalaisiaan, seurauksena voi olla vain ”pehmeää despotismia” eli auttavaa mutta tukahduttavaa ja riippuvaisuussuhteeseen asettavaa valtiollista vallankäyttöä. Hyvinvointivaltioksikin sitä voinee kutsua. Vain yhteisöt ”sydämen tapoineen” voivat toimia todellisena yhteiskunnan kittinä, joka mahdollistaa kansalaishyveet – niin kunnian, urhoollisuuden kuin vastuunkin.

Yhteisön vai valtion avulla?

Liberaalien ja kommunitaristien oikeudenmukaisuus-käsitteet ovat yhteismitattomia. Liberaalit lähtevät tasa-arvosta, jonka puutteita pyritään alati korjaamaan, mutta kommunitaristit lähtevät pikemminkin ”luonnollisesta” epätasa-arvosta, jota paikataan yhteisöllisyydellä.

Kommunitarismin perussanoma on, että sosiaalisen tai yhteisöllisen tasolla on jo toimivaa kommunikaatiota tai että se voidaan sille palauttaa. Kyseessä on siis voimakas hyvinvointivaltiokritiikki, jossa jaon ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ”palautetaan” yhteisölle.

Kommunitaristit tavoittelevat sellaista identiteetinmuodostusta, jossa valtiolta ei kinuta uusia oikeuksia.

Kommunitaristien tavoittelemassa kasvottaisessa identiteetinmuodostuksessa halutaan lopettaa uusien oikeuksien kinuaminen valtiolta ja muodostaa identiteetti ”luonnollisemmalta” pohjalta, yksilöiden ja yhteisöjen välisistä vaihdon ja kommunikaation muodoista.

Tällainen ”horisontaalinen” identiteetinmuodostus nähdään selkeämpänä ja rehellisempänä kuin liberaalin valtion ja julkisuuden tuottamat sekavat identiteetit, jotka ovat aina muutettavissa. ”Vertikaalisten” identiteettien luonnottomuus on siinä, että ne eivät enää viittaa mihinkään rodulliseen, paikalliseen tai kiinteään ominaisuuteen vaan ainoastaan juridiseen ja julkisuusvälitteiseen maailmaan.

Filosofinen ja sosiologinen kommunitarismi

Filosofisessa kommunitarismissa kritisoidaan liberaalin teorian kestämättöminä pidettyjä apriorisia olettamuksia. Kehitysoptimistinen ajatus alati vaurastuvasta ja vapautuvasta yksilöstä osoitetaan yksiulotteiseksi draamaksi, jossa vapautuminen tuhoaa mahdollisuudet merkitykselliseen elämään ja jäljelle jää vain atomisoitunut, autistinen varjo yksilöstä. Vapautuminen on itsensä menettämistä.

Yksiulotteistumisen aspektiin tarttuu myös sosiologinen kommunitarismi. Siinä asetetaan selkeä poliittinen ohjelma yhteisöllisyyden ja kansalaishyveiden palauttamiseksi.

Ratkaisut aikamme ongelmiin eivät löydy markkinaliberalismista eivätkä valtion suojista.

Ratkaisut aikamme ongelmiin eivät löydy markkinaliberalismista eivätkä valtion suojista vaan paikallisyhteisöjen, seurakuntien, naapuri- ja kortteliyhteisöjen, työn ja kodin välisten ”kolmansien paikkojen” ja yleisen ruohonjuuritasoisen poliittisen aktiviteetin nostamisesta.

Kommunitaristit haluavat muistuttaa me-hengestä sekä siitä, että median nopeus ja ääri-ilmiökeskeisyys peittävät ihmisissä edelleen kytevän yhteisöllisyyden.

Näkemysten on pohjauduttava tähän päivään

Kommunitaristisen filosofian ja politiikan mukaan meidän tulee kiinnittää huomio jo olemassa oleviin yhteisöihin, niihin, joihin olemme kasvaneet ja niihin, joihin voimme liittyä. Juuri niistä löytyy responsiivisuus, kasvaminen ja pyyteetön jakaminen. Kommunitaristinen politiikka on näiden yhteisöllisten siteiden ja arvostusten esiinkaivamista ja restauraatiota.

Tämä yhteisökäsitys on kuitenkin liian vahva. Se estää kommunitaristeja analysoimasta modernin yhteiskunnan (uus)yhteisöllisyyden muotoja, joissa pinnallisemmatkin yhteisöllisyysrakenteet voivat antaa tuottavia, esteettisiä ja eettisiä merkityksiä.

Tällainen yhteisökäsitys uhkaa jäädä epärealistiseksi ja tukahduttavaksi, sillä moraalin palautusyritykset saattavat nojata sellaiseen moraaliseen käsitykseen, jolle ei löydy ajastamme vahvaa vastinetta. Siksi kommunitaristinen romanttinen ja funktionalistinen yhteisökäsitys uhkaa tehdä siitä nostalgisen liikkeen, jolla on vain yksi sanoma: hyväksy asemasi.

Erilaisia näkemyksiä yhteisöstä

Kommunitaristinen huoli yhteisöllisyydestä, moraalista ja vastuusta vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä. Paremmat yhteisöt luovat parempia yksilöitä, jotka puolestaan rakentavat yhä parempaa yhteisöllisyyttä.

Kommunitaristinen argumentaatio ammentaa kuitenkin yhteisönsä eri lähteistä. Yhteisö näyttäytyy joillekin tocquevillemäisenä paikallisdemokratiana, jossa suhtaudutaan valtioon epäluuloisesti. Tai sitten valtioon suhtaudutaan myötämielisesti niin, että kansallisvaltio tulkitaan ”yhteisöjen yhteisöksi”, konsensukseksi todella tärkeistä asioista.

Lue lisää: