Kansalaisyhteiskunta muutoksen johtajana

Olen pohtinut kansalaisyhteiskuntaa ja sen merkitystä useissa blogeissani. Vain yhtä asiaa en ole juurikaan miettinyt, nimittäin kansalaisyhteiskunnan muutosta. Aaro Harjun ja Eila Ruuskanen-Himman kirja ”Onnistu muutoksessa” herätti kysymään: Miksi kansalaisyhteiskunta ei tietoisemmin yhdessä pyri johtamaan muutosta? Sen sijaan järjestöt keskittävät suurimman osan vaikuttamisestaan kannanottoihin julkisen vallan ehdotuksiin.

Uskon, että moni lukija ehkä toteaa, ettei järjestöillä ole sellaista painostusvaltaa kuin esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeillä ja siten ei mahdollisuuksia muutoksen johtamiseen. Olen eri mieltä! Miksi? Yhteinen tavoite mahdollistaa suurienkin asioiden toteutuman. Suomessa järjestöjä on kattavasti sekä maantieteellisesti että sisällöllisesti tarkastellen. Yhteistä lähes kaikille järjestöille on ihmisten hyvinvoinnin tavoittelu omalla erityisalueellaan. Mikä voima siitä syntyykään, jos se voima kohdistuu yhteiseen maaliin.

Tulevaisuudentutkijat lataavat suuria odotuksia kansalaisyhteiskunnan vastuulle. Mitä vastuita voimme ja tahdomme ottaa, siihen voimme vaikuttaa nyt. Halutessamme voimme olla muutoksen johtajia reaktiivisen vaikuttamisen sijaan. Reaktiivisuus ei enää riitä. Eikä se riitä varsinkaan silloin, jos kansalaisyhteiskunnan rooli ja tehtävät aletaan määritellä ulkoapäin. Mielipidejohtajuus ei synny itsestään, vaan sen eteen on tehtävä yhdessä töitä. Järjestöillä on ennenkin ollut keskeinen hyvinvointivaltiota kehittävä tehtävä. Tämän tehtävän voisimme ottaa uudelleen haltuumme. Hyvinvointitalous tarjoaa meille hyvän viitekehyksen toimia.

Valta syntyy mielikuvista

Mielipidevalta ei ole vähäinen merkitykseltään, sillä voi olla ratkaisijan rooli useissa kiistatilanteissa. Mielipidevalta ei synny hetkessä, vaan on tietoista mielipidejohtajuuden ottamista siihen suuntaan.

Tarvitaan yhä enemmän järjestökentän vahvuuksien esiin nostamista. Se edellyttää pohtimista, mitä mielikuvia järjestöistä voidaan vahvistaa, että niille syntyy vaikuttajan imago? Järjestöt edustavat laajaa ja monipuolista jäsenkenttää ja siten ovat merkittävä toimija. Parhaimmillaan järjestöt osaavat kanavoida ihmisten osallisuuden voimakseen. Kun järjestöillä yhdessä on esittää vaihtoehtoja ja vaihtoehtoisia tapoja toimia, jotka ovat perusteltuja ja joihin koko järjestökenttä sitoutuu, luodaan mielikuvaa vaikutusvallasta. Ajan myötä se vakiinnuttaa mielipidejohtajuutta.

Mielipidejohtajuuteen tarvitaan yhteistä visiota

Mielipidejohtajan rooli on täysin mahdollinen, mutta vaatii järjestöiltä tietoista ja aktiivista yhteistyötä ja vaikuttamista yhdessä. Järjestöillä tulee olla esittää perusteltuja visioita ja ehdotuksia. Unohtamatta sitä, että järjestöjen täytyy kyetä uudistumaan ajassa. Toki tärkeää on myös löytää sellaisia henkilöitä, joille mielipidejohtajuuden viitta luontevasti lankeaa.

Mielipidejohtajuus edellyttää, että johtaminen nähdään yhteistyönä ja yhteisenä vision luomisena sekä yhdessä oppimisena. Suomessa on uskottu konsensuspolitiikkaan. Oleellinen kysymys on, pystyvätkö järjestötkin keskenään konsensukseen isoissa ja tärkeissä asioissa ja tuottamaan yhdessä uusia, kansalaisia aidosti palvelevia malleja julkisen hallinnon esitysten rinnalle. Mielipidejohtajuuden onnistumisen kannalta se on välttämätöntä. Niin kauan kuin jokainen järjestö keskittyy vain omaan intressiin, myös yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli jää ohuemmaksi. Järjestöt eivät useinkaan näe itseään yhdessä vaikuttajan roolissa, vaan jokainen on omalla asialla ja kytkös kokonaisuuteen ei aina ole tiedostettu.

Milloin järjestöt ovat kypsiä johtamaan yhteiskunnan muutosta edelläkävijänä ja uudenlaisen hyvinvointiyhteiskunnan luojana? Järjestöt voisivat aktiivisesti johtaa muutosta reaktiivisen vaikuttamisen sijaan. Monet järjestöt toimivat ihmistä lähellä ja ihmisten kanssa. Järjestöillä on loistavat mahdollisuudet nostaa osallisuus kokonaan uudelle tasolle. Miksipä järjestöt eivät kehittäisi vaihtoehtoisia tapoja järjestää ihmisten hyvinvointia?

Esimerkiksi meneillään on sote-uudistus. Miten järjestöt näkisivät, että asiat pitäisi hoitaa? Vai sopeuttaako järjestöt aina toimintansa siihen mitä päätetään? Tässä olisi oivallinen tilaisuus harjoitella yhteisen näkemyksen luomista. Olisiko politiikassakin helpompi hyväksyä ehdotuksia, jotka tulevat poliittisen päätöksenteon ulkopuolelta, kansalaisyhteiskunnasta? Järjestöissä työskentelevät ihmiset tuntevat omien erityisryhmiensä tarpeet ja voimavarat. Tiedon yhteen kokoamisesta voisi syntyä uusia, ihmistä lähellä olevia, inhimillisiä ratkaisuja.

Päivi Rouvinen-Wilenius
Erityisasiantuntija, SOSTE