Hiljaisuuden retriitti

Ei voi olla läsnä, jos ei ole joskus poissa.
Ei voi puhua, jos ei ole joskus hiljaa.

Ihmisiä yhdistää kaipaus olemisen syvempään kokemiseen. Hiljaisuuteen vetäytyminen on yksi tapa etsiä elämään eheyttä ja olemisen syvyyttä. Yhdessä koettu hiljentyminen on useimpien mielestä mieleenpainuva kokemus, joka halutaan kokea yhä uudestaan ja uudestaan.

Retriitti tulee latinan sanasta retrahere, joka tarkoittaa yksinäisyyteen ja rauhaan vetäytymistä. Retriittiin osallistuvat ihmiset vetäytyvät pois tavallisesta arkielämästä ja sitoutuvat keskinäiseen vaikenemiseen. Koska ”retriitti” sanaa käytetään kovin monenlaisista tapahtumista, täsmennetään termiä puhumalla useimmiten hiljaisuuden retriitistä.

Retriitissä ohjaaja huolehtii siitä, että saat olla omissa oloissasi, hiljaa. Voit lukea, kävellä luonnossa tai vain olla hiljaa. Kukaan ei tule ”reviirillesi”, puhelin ei keskeytä ajatuksiasi. Retriitissä sinun ei tarvitse olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Retriitinohjaaja on käytettävissäsi tiettyinä aikoina, jos haluat keskustella mieltäsi askarruttavista asioista.

Retriittiperinne liittyy varhaiseen kristilliseen rukous- ja luostarielämään, jossa kaikesta turhasta luopumalla raivattiin tilaa olennaiseen: rukoukseen, rakkauteen, Raamattuun ja jumalanpalveluselämään. Suomessa hiljaisuuden viljelyä ja retriittitoimintaa edistää ja tekee tunnetuksi vuonna 1986 perustettu yhdistys ”Hiljaisuuden Ystävät”. Se järjestää retriitinohjaajakoulutusta ja muuta hiljentymiseen johdattelevaa toimintaa ja julkaisee Hiljaisuuden Ystävät -lehteä.

Hiljaisuuteen johdattelua

Hiljaisuuden retriitit kestävät yleensä perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään. Päiväohjelma koostuu henkilökohtaisesta ja yhteisestä hiljaisuudesta, virikepuheista, yhteisistä ateriahetkistä, mahdollisuudesta ohjaajan kanssa keskusteluun ja seurakuntien retriiteissä hetkipalveluista kuten vesperistä ja messusta. Hiljaisuuden retriiteillä voi olla erityinen teema, jota virikepuheet valottavat. Virikepuhe on sananmukaisesti tarkoitettu virikkeeksi eikä siitä keskustella. Hiljaisuuden retriittien ohella on viime vuosina alettu järjestää dialogisia retriittejä, joissa hiljaisuus ja jakaminen vuorottelevat.

Hiljaisuuden retriitti alkaa hiljaisuuteen johdattelulla, minkä jälkeen laskeudutaan hiljaisuuteen ja alkaa ”puhepaasto”. Ensimmäisessä retriitissäni lähes 20 vuotta sitten ohjaajamme Paavo Rissanen, suomalaisen retriittitoiminnan pioneeri, johdatteli meitä retriittiin osallistujia hiljaisuuden matkalle leppoisasti seuraavaan tapaan.

Jokainen kulkee hiljaisuudessa oman matkansa, jokaiselle se on ainutlaatuinen ja omakohtainen. Ei ole yhtä ja ainutta oikeaa tapaa tehdä hiljaisuuden matkaa. Retriitti on ryhmämatka. Me teemme matkaa yhdessä, hiljaisessa yhteisössämme. Jokainen meistä kulkee samalla omaa matkaansa ja käy läpi omia prosessejaan. Olemme yksin ja samalla yhdessä. Emme puhu, mutta kuitenkin meillä on hiljainen koettava yhteys keskenämme.

Ihmisen on hyvä tulla retriittiin, niin kuin koira tulee uuteen paikkaan. Se kulkee ympäri talon ja nuuskii kaikki nurkat, ottaa selvää missä kaikki tarpeellinen on ja tuntiessaan olonsa kotoisaksi laskeutuu rauhallisesti lattialle kuono tassujen päällä. Näin teemme mekin retriittipaikkaan tultuamme. Paikan tultua tutuksi tarvittavine tiloineen ja välineineen alamme laskeutua hiljaisuuteen, omille ”tassuillemme”.

Kuuntelemaan asettuminen on oleellista. Usein ajatellaan hiljaisuuden olevan sitä, että mitään ei kuulu. Ajatellaan hiljaisuuden syntyvän kaikkien äänien eristämisestä ja poistamisesta. Tarkkaan ottaen tämä ei pidä paikkaansa. Sellaista hiljaisuutta missä mitään ei kuuluisi, ei luonto tunne.

Hiljaisuus on elämistä yhdessä äänten kanssa. Äänet ovat toivottavasti sitä tasoa ja niin armollisia, että uskallamme avautua kuuntelemaan niitä. Tällöin meidän ei tarvitse suojautua, vaan voimme asettua ottamaan vastaan.

Mitä me sitten katsoisimme ja kuuntelisimme? Ei sitä kukaan etukäteen tiedä. Eikä tarvitse tietää. Retriitissä ei todella ole tarpeen olla mielessä mitään erityistä mitä pitäisi katsella tai kuunnella. Riittää että olemme silmät ja korvat auki odottaen mitä tuleman pitää. Retriitti on tilanne missä ei tarvitse etsiä, riittää kun katsoo.

Olen jo perillä

Retriitissä ei tarvitse hakea mitään eikä mennä minnekään. Tässä ja nyt meillä ei ole mitään oleellista mikä puuttuisi. Meillä on kaikki annettuna mitä tarvitsemme. Meillä on ruokaa, lämpöä ja ystävällisiä ihmisiä ympärillämme. Mitä nyt tapahtuu, emme tiedä. Meille riittää katseleminen ja kuunteleminen.

Retriitissä elämme ja otamme vastaan sitä mitä meille annetaan. Valo, perhonen, elämä, hiljaisuus, ilo, rauha, Jumalan valtakunta. Nämä ja monet muut hyvänolon asiat pakenevat luotamme, jos yritämme ottaa ne itsellemme. Tapa millä ihminen löytää elämässään rauhaa tai iloa ja saa kosketuksen Jumalan valtakuntaan, on olemalla hiljaa ja odottamalla että ne annetaan.

Jokaiselle annetaan sitä ja sillä tavalla mitä hänen elämäntilanteensa ja persoonallisuutensa edellyttää. Tässä on koko hiljaisuuden sanomaton yksinkertaisuus, johon ihmisellä on taipumus tehdä turhia mutkia. Tämä yksinkertaisuus, vastaanottavuus, käden ojentaminen ja sen odottaminen minkälainen perhonen siihen laskeutuu, on hiljaisuuden sisäinen ydin.

Hiljaisuuden ulkoinen ydin edellyttää, että me kunnioitamme toistemme ja yhteistä hiljaisuutta ja suomme sen toinen toisillemme. Käytännössä tämä ilmenee selkeimmin siten, että pidättäydymme puhumasta keskenämme retriittipäivien ajan. Kyse ei ole mykkäkoulusta missä pantataan tietoa ja kieltäydytään keskustelemasta. Tämä on kielteistä hiljaisuutta.

Retriitin hiljaisuus on elävää ja myötävoimaista

Ihmisten välillä on myös elävää ja myönteistä hiljaisuutta. Tätä on lapsen pyytäessä tulemaan hiljaa katsomaan kädellään olevaa leppäkerttua. Katsotaan ja ihmetellään yhdessä hiljaa. Tällainen hiljaisuus luo ja rakentaa yhteyttä ihmisten välille. Yhdessä katselemme ja kuuntelemme elämän ihmettä, sitä ihmettä joka me itse olemme.

Kun omassa retriittihuoneessani ollessani kuulen käytävältä lähestyvien askelten äänet voin olla varma etteivät ne pysähdy oveni kohdalle. Täällä ei kukaan tule pyytämään minulta mitään, täällä ei vaadita mitään suorituksia.

Jokaisella on retriitissä oma reviirinsä, hiljainen tila ympärillään. Retriitin tehtävänä on raivata tämä tila ihmiselle, tila jota hiljaisuus kantaa. Kun tyhjä tila on raivattu, niin ihmisen omasta sisimmästä kasvaa kaikki se mikä tyhjää tilaa täyttää.

Näin Paavo Rissanen saatteli meitä retriitissä hiljaisuuden matkalle. Näillä eväillä on turvallista jatkaa omaa hiljaisuuden matkaa tänäkin päivänä. Saatan löytää itseni toisten matkakumppaneiden kanssa hiljaisuuden retriitissä ensimmäistä kertaa tai yhä uudelleen, aina kun hiljaisuus kutsuu ja otan kutsun vastaan.

Eero Voutilainen, 30.12.2008

*Artikkeli