Siirry sisältöön
Tietopankki
Hannele Sauli & Irmeli Järventie

Eriarvoinen lapsuus

Eriarvoisen lapsuuden muotokuvia
(Irmeli Järventie)

Lasten pahoinvointi on aikamme suuri ”lapsikysymys”. Lähes kolmasosalla lapsista on sekä kielteinen identiteetti että huono perushoiva. He nukkuvat liian vähän ja ovat liian paljon yksin kotona. Heillä on selvä kielteinen näkemys itsestään ja ongelmia koulussa. Vain yksi neljästä tutkitusta peruskoululaisesta ei kärsi vaurioista kummallakaan ulottuvuudella (identiteetti ja hoiva). Vaikka suuri osa lapsista kokee itsensä ja elämänsä huolestuttavan synkässä valossa, osa lapsista elää ehkä parempaa lapsuutta kuin mikään sukupolvi aiemmin.

Psykologian teoriat ovat yksimielisiä sen suhteen, että on olemassa kaksi asiaa, jotka ovat lapsen minuuden ja sosiaalisuuden kehityksessä aina tarpeellisia ja välttämättömiä. Ensinnäkin, lapsi tarvitsee liiton toisen ihmisen kanssa. Toinen ihminen ei voi olla kuka tahansa eikä hän voi alati vaihtua, vaan lapsi tarvitsee sellaisen ihmisen, joka sitoutuu jatkuvaan suhteeseen hänen kanssaan. Ilman tällaista sosiaalista vuorovaikutusta eivät psyykkiset rakenteet ja funktiot kehity; ei kehity inhimillistä pääomaa. Toiseksi ja edelliseen liittyen, lapsi tarvitsee välittävän huolenpidon eli rakkautta. Ilman sitä ei kehity itsestä ja toisista eikä yhteisistä asioista välittämistä; ei kehity sosiaalista pääomaa. Lapset kestävät vilua, nälkää ja monenlaista puutetta mutta ilman toisen ihmisen säilyvää rakastavaa huolenpitoa lapsen kehitys vaurioituu.

Uudenlainen köyhyys, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman köyhtyminen, ei ole suoraan rahassa mitattavaa. Tämä omalaatuinen köyhyys kasvaa piilossa hitaasti ja astuu näyttämölle vasta vuosikymmenten saatossa. Rahatalouteen se siirtyy väistämättä työvoiman puutteellisten resurssien muodossa. Huonon lapsuuden omaavien lasten ennuste tietoyhteiskunnan työvoimaan kohdistuvien tarpeiden ja vaatimusten näkökulmasta katsottuna ei ole hyvä.

Lasten ongelmiin liittyvät taustatekijät löytyvät ilmeisesti lasten elämänpiiristä, jonka läpi muuttuvan yhteiskunnan paineet suodattuvat. Perhe, päivähoito ja koulu ovat 1990-luvulla kuormittuneet liikaa voidakseen huolehtia lasten kasvuedellytyksistä. Perusteelliset toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi edustavat kollektiivista viisautta, sillä yhteiskunnallisessa elämässä on kaikille edullista, että lapsista huolehditaan parhain mahdollisin keinoin ja heidän sallitaan rauhassa kasvaa hyvän lapsuuden maaperässä itsestään ja toisistaan huolehtiviksi aikuisiksi.

Lasten osuus yhteiskunnan voimavaroista 1990-luvulla
(Hannele Sauli)

Pitemmällä aikaperspektiivillä ajatellen lapsiperheiden vastuulla on kansakunnan inhimillisen pääoman, väestön ja työvoiman uusiminen. Lapsiperheet eivät ole väestöryhmänä syrjäytyneet – ajatus on mahdoton jo pelkästään siitäkin syystä, että niihin kuuluu lähes puolet maan väestöstä – mutta lapsiperheiden joukossa eräiden ryhmien, esimerkiksi monilapsi- ja yksinhuoltajaperheiden, asema on huonontunut.

Hyvinvointivaltiolliset tulonsiirrot ja palvelut ovat yksi kotitalouksien toimeentulon osa, toinen osa koostuu kotitalouksien toiminnasta markkinoilla, yleensä ansiotyössä. Kotitaloudet ovat voineet kompensoida toisella alueella tapahtuneita menetyksiä toisen alueen panoksilla. Vasta ne yhdessä muodostavat kotitalouden toimeentulon kokonaisuuden. Työpaikkojen tarjonnan vähennyttyä ansiotyön lisääminen ei ole ollut enää samassa määrin käytettävissä selviytymiskeinona kuin aikaisemmin.

Keskimääräinen toimeentulo heikkeni lapsiperheissä pitkäksi aikaa vuosien 1990-91 jälkeen. Tulotason lasku osui selvimmin keskituloisiin, jotka ovat tyypillisesti lapsiperheiden miehittämiä. Samalla lasten köyhyysaste kohosi. Vasta 1998 kotitalouksien käytettävissä olevat tulot saavuttivat reaalisesti vuoden 1990 tulotason.

1990-luvulla lapsiväestön asumistason nousu pysähtyi. 1970-luvun alussa syntyneet ikäluokat eivät menestyneet asuntomarkkinoilla aikaisempien sukupolvien tavoin vaan syrjäytyivät selvästi. Nämä nuoret eivät olleet vielä suuressa määrin perheellistyneet. Takaiskun kokeneen ikäluokan perheellistymismallin muutokset tullaan näkemään vasta lähitulevaisuudessa. Vallalla oleva perhemalli on kyllä muutenkin ollut niin sanottu myöhennetty ja hitaasti yleistyvän lapsettomuuden malli, eikä pitkäaikaiseen trendiin ole syytä odottaa käännettä.

Asuntosäästäminen on tärkeä elementti pohdittaessa lasten osuutta yhteiskunnan voimavaroista. Lapset hyötyvät asuntosäästämisestä vasta velanmaksun jälkeen alenevien asumiskustannusten muodossa. Asuntovelka on käytännössä investointia keski-iässä alkavaan elämänvaiheeseen. Lasten lapsuusaikana nämä investoinnit sekä korkeat asuntomenot yleensäkin vähentävät kulutusmahdollisuuksia. Kaikkien asumiskustannusten alentaminen olisikin parasta lapsipolitiikkaa.

Irmeli Järventie, Hannele Sauli (toim.)
WSOY
Helsinki 2001, ISBN 951-0-26373-7

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelien kirjoittajien.

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta