Elämänlaajuinen oppiminen ja aikuiskasvatus

Aluksi hitaasti levittäytynyt elinikäisen oppimisen ajattelu saavutti 1990-luvun lopulla hyvin vahvan aseman niin koulutusväen kuin päättäjienkin keskuudessa. Sitä saattoi pitää johtavana aatteena viimeistään silloin, kun Elinikäisen oppimisen komitean mietintö ”Oppimisen ilo: kansallisen elinikäisen oppimisen strategia” valmistui vuonna 1997. Siinä kuvattiin monipuolisesti elinikäisen oppimisen käsitettä ja merkityksiä sekä esitettiin kaikkiaan 73 toimenpide-ehdotusta periaatteen toteutumisen edistämiseksi. Mietinnön vastaanotto oli pääsääntöisesti myönteinen ellei peräti innostunut. Kriittisissä kannanotoissa epäiltiin mietinnön optimistisuutta, kiinnitettiin huomiota talouselämäkeskeisyyteen ja kannettiin huolta sosiaalisesta näkökulmasta.

Markku Leinonen tarkastelee elämänlaajuisen oppimisen ajatusten juuria eurooppalaisessa sivistystraditiossa. Hän osoittaa, että vaikka Thomas Moren ’Utopiaa’ ja Johan Comeniuksen utopioita on tarkasteltava oman aikansa taustaa vasten, ne antavat runsaasti aineksia koulutuksen arvokeskusteluun 2000-luvulla. Moren ajattelussa oppiminen ja koulutus ovat lähinnä ihmisen vapaata itsensä kehittämistä ja liittyvät elämän laadulliseen puoleen. Comeniuksen kasvatusutopia perustuu vuorovaikutukseen, kommunikaatioon ja neuvotteluun. Hän uskoi ihmisen suuriin kykyihin ja kehitysmahdollisuuksiin, kaikki elämänpiirit kattavaan oppimiseen.

Jukka Tuomisto haluaa herätellä aikuiskoulutuksen kentässä kriittisyyttä suhteessa elinikäisen oppimisen retoriikkaan. Vallanpitäjät saattavat käyttää käsitettä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Humanistisia painotuksia ja tasa-arvon korostuksia esiintyy mietinnöissä ja päätöksissä paljonkin mutta kun raaputtaa elinikäisen oppimisen retoriikan pintaa, taustalta löytyvät lähinnä työelämän tarpeet. Tuomisto vetoaa, että ”tarvitaan keskustelua siitä, mihin kukin elinikäisen oppimisen diskurssilla oikein pyrkii, kuka suostuttelee ketä ja millä keinoin”.

Elämäkerta on aikuiskasvatuksessa tutkimuskohde ja –metodi, kenties myös kiinnostava mahdollisuus, lähestymistapa ja työkalupakki oman elämän rakentamisessa. Omaelämäkerta ja omaelämäkerrallinen tieto liittyvät keskusteluun yksilöllistymisestä, itsen ja maailman suhteen pohtimisesta ja identiteettityöstä. Ari Antikaisen ja Katja Komosen mukaan ”elämästä puhumisen painopiste siirtyy elämänkulullisen jatkuvuuden kuvaamisesta jatkuvuuden luomiseen”. Elämäkerta näyttää olevan oppimisen kenttä, jossa ”elämänprojektia ja identiteettiä on joustavasti muotoiltava uudelleen elämänkulun siirtymien mukaan”.

Aikuisopiskelijan itseohjautuvuus ja omaehtoisuus ovat milloin koulutussuunnittelun lähtökohta, milloin koulutuksen tavoite. Tiina Front tuo vahvasti esille käytännön kouluttajia askarruttavan paradoksin, että opiskelijat pitää johdattaa autonomiaan. Tämä koskee sekä opetettavan aineen sisältöön sidottua ajattelun autonomiaa että yleisempää oppimisen taitoja koskevaa toiminnan autonomiaa. P. Candyyn viitaten Front toteaa, että suurimmalle osalle aikuisista on mahdotonta saavuttaa autonomiaa vahvassa merkityksessä. On ehkä yllättävää, että muussa elämässä autonomisesti päätöksiä tekevä aikuinen saattaa opiskelijana välttää itsenäistä ajattelua ja toimintaa.

Tero Järvinen ja Markku Vanttaja tarkastelevat aikuistumiseen liittyviä riskejä koulutuksen pidentymisen ja työelämän epävakaistumisen näkökulmista. Huono työmarkkina-asema vaikuttaa monella tapaa ihmisen elämään, muutenkin kuin taloudellisesti. Uuteen tutkimukseen viitaten puhutaan mm. psyykkisestä haavoittuvuudesta, yksilöllisyyden kriisistä sekä luonteen ja identiteetin rapautumisesta. Aikuiskoulutus voi olla tärkeä väline epävarmuuksien hallinnassa. Ammatillisten taitojen puolella koulutuksen ongelmana on työelämän kehityksen nopeus ja vaikea ennakoiminen. Koulutuksen keskeiseksi tavoitteeksi nouseekin ”identiteetti-pääoman” vahvistaminen.

Piia Silvennoinen käsittelee ohjaavaa koulutusta pitkäaikaistyöttömien elämänhallinnan välineenä. Näyttää siltä, että yhteiskunnan toimenpiteitä huono-osaisten koulutuksen kehittämisessä sävyttää liian optimistinen näkemys ihmisen valmiuksista refleksiivisiin minä-projekteihin, itsensä työstämiseen ja tulevaisuuden rationaaliseen suunnitteluun. Tai kenties puuttuu tietoa siitä, miten sukupolvi, koulutustausta ja sosio-ekonomiset tekijät vaikuttavat reflektiovalmiuksiin, joita pidetään myöhäismodernin yksilön kansalaistaitoina. Kun toimenpiteitä elämänhallinnan vahvistamiseksi ja työttömyyden katkaisemiseksi suunnitellaan, on tärkeää, että auttamiskeinot ovat lähellä yksilön kokemusmaailmaa, mikä ”aktivoi yksilöä toimimaan ja tekemään hänelle sopivia valintoja ja ratkaisuja elämäntilanteensa suhteen”.

Avoimen yliopiston toiminnan keskeisenä tavoitteena on alusta lähtien ollut sivistyksellisen tasa-arvon edistäminen. Arto Jauhiainen, Hanna Tuomisto ja Marika Alho-Malmelin valottavat monipuolisesti avoimen yliopisto-opiskelun monia syitä, tavoitteita ja merkityksiä. Heitä voinee tulkita niin, että riskien yhteiskunnassa aikuisopiskelu merkitsee yhä useammalle kokonaisvaltaista elämänhallintaa, johon yhdistyvät niin koulutuksen välineelliset kuin itseisarvoisetkin merkitykset. ”Kuta vanhempi avoimen yliopiston opiskelija on, sitä moninaisemmat ovat opiskelun merkitykset”.

Risto Rinne etsii koulutuspolitiikan ja aikuiskoulutuksen kehityksen olennaista sisältöä ja viime vuosien suurta linjaa lähinnä elinikäisen ja elämänlaajuisen oppimisen poliittista retoriikkaa analysoimalla. Analyysi osoittaa, että komiteamietinnöissä yhteiskunnan muutospaineet otetaan yleensä itsestään selvinä, eikä niistä nousevia aikuiskoulutuksen tavoitteita mitenkään kyseenalaisteta. Aikuiskoulutuksesta on haluttu tehdä sopeutumisen tukija. Kilpailua, kasvua, kulutusta, tehokkuutta! Retoriikan taakse kätkeytyy myös pyrkimyksiä vähentää valtion tukea ja rahoitusta aikuiskoulutukselle. Markku Linnan parlamentaarisen työryhmän mietinnön takaa löytyy kuitenkin syvällisempää ja realistisempaa yhteiskuntapoliittista otetta. Se voi merkitä uutta käännettä elinikäistä ja elämänlaajuista oppimista moni- ja tasapuolisesti tukevan kulttuurin suuntaan.

Voit katsoa myös: Kansanvalistusseura

Pekka Sallila (toim.), Kansanvalistusseura, Helsinki 2003, ISBN 951-9140-08-5

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on kirjan toimittajan