Siirry sisältöön
Tietopankki
Marja-Liisa Viherä

Digitaalisen arjen viestintä

Yhä suurempi osa tiedosta ja viestinnästä on digitaalisessa muodossa. Voimme jopa puhua digitaalisesta yhteiskunnasta ja digitaalisesta arjesta. Viestintävälineiden kehityksen ja käytön myötä viestintä saa uusia muotoja ja vastaa uusiin tarpeisiin. Tällainen kehitys edellyttää kansalaisilta uusia viestintävalmiuksia, jotka eivät synny itsestään eivätkä tekniikan opettamina. Aktiivinen kansalainen tarvitsee sekä integroivan että luovan viestinnän taitoja.

Integroiva viestintä on tarkkaa, tarkoituksellista ja se pyrkii järjestykseen. Pöytäkirjat, muistiot, tiedotteet, esityslistat jne. ovat integroivaa viestintää. Ne luovat jatkuvuuden tunteen ja tietoisuuden kontrollista. Integroivassa viestinnässä kommunikoidaan ennemminkin toiselle kuin toisen kanssa. Luova viestintä on ääneen ajattelua, vuorovaikutusta ja asioiden pohtimista yhdessä. Se on omiaan silloin, kun organisaatio on kriisissä ja ongelmien ratkaisuiksi tarvitaan innovatiivisuutta. Kahvipöytä- ja käytäväkeskustelut ovat esimerkkejä luovasta viestinnästä kuten myös aivoriihet, tulevaisuusverstaat ja luovat ongelmanratkaisumenetelmät.

Viestintäpääoma katalysaattorina

Yhteisön viestintäpääomaa on toimiva vuorovaikutus kaikkien osapuolten ja ihmisten kesken. Viestintä on se katalysaattori, joka saa sosiaalisen pääoman elämään. Jaakko Lehtosen mukaan yhteisön jäsenten taito ja halukkuus osallistua yhteisten asioiden hoitoon, yhteisön kommunikaatiovalmius ja yksittäisen jäsenen tietopääoman tuominen koko yhteiskunnan käyttöön ovat viestintäpääomaa. Tietoyhteiskunnan viestintäpääoma taas muodostuu (1) viestintärakenteista eli infrastruktuurista, (2) sosiaalisista verkostoista ja niiden viestintäkulttuurista sekä (3) päätöksentekijöiden, kansalaisten ja median viestintäkompetenssista. Kansalaisyhteiskunnan viestintäpääoman kannalta paikalliset joukkoviestimet ovat tärkeitä. Luottamus ja samalla sosiaalinen pääoma kasvavat, kun paikalliset lehdet, radio ja televisio ottavat juttuihinsa kansalaisten kannalta merkittäviä asioita.

Sosiaaliset verkostot ovat sosiaalisen pääoman tärkein elementti. Verkostot voivat olla muodollisia tai epämuodollisia, suljettuja tai avoimia. Horisontaaliset verkostot perustuvat samanarvoisuudelle, vertikaaliset epätasa-arvoisille hierarkia- ja riippuvuussuhteille. Horisontaalinen verkosto mahdollistaa paremmin sosiaalisen pääoman tärkeiden muotojen, luottamuksen ja yhteistoiminnan kehittymisen. Vertikaalisessa verkostossa tiedon avoimuus ei ole itsestään selvää, vaan asioita myös jätetään tarkoituksellisesti kertomatta, jolloin luottamusta on vaikea saavuttaa.

Heikkojen sidosten voima

Ihmisten väliset heikot sidokset merkitsevät sitä, että ihmiset ovat toistensa kanssa sosiaalisesti vähemmän yhteydessä. Läheisten ystävien väliset sidokset ovat tyypillisesti vahvoja. Heikot sidokset luovat kuitenkin sellaisia yhteyksiä, joiden avulla kansalaiset pääsevät hyötymään muiden sosiaalisten piirien resursseista. Vastaavasti ne yksilöt, joilla on vain harvoja heikkoja sidoksia, jäävät osattomiksi informaatiovirroista, sosiaalisysteemeistä, ideoista ja muodista. Sekä heikkojen että vahvojen sidoksien ylläpito edellyttää viestintävalmiuksia. Heikkoja sidoksia ylläpidetään erilaisissa kohtaamisissa, kuten konferensseissa, saunailloissa ja verkoissa. Niiden lukumäärä on lisääntynyt nykyisen pienen perhekoon aikana. Niin nuorisolla kuin yrityksilläkin on heikkoja sidoksia. Irralliset ideat ja symbolit leviävät nuorison keskuudessa, vaikka yksilöt eivät ole yhteydessä keskenään. Heikot sidokset varmistavat yhteistyötä ja koordinaatiota yritysten kansainvälisissä verkostoissa.

Yksilöllisessä viestintäkulttuurissa omien näkökantojen esittäminen on avainasemassa. Heikkojen sidosten verkostojen keskiössä on silloin yksilö. Kukin yksilö luo itselleen oman verkostonsa ja lisäksi hän kuuluu jäsenenä erilaisiin verkostoihin. Silti kansalaisten keskuudessa syntyneet luovan viestinnän palvelut, kuten irc tai chat, ovat enemmänkin yksinäisyyden poistamista kuin yhteisöllisyyden kasvattamista. Yhteisölliseen viestintäkulttuuriin kuuluu yhteisen vision luominen ja siitä keskusteleminen. Yhteisö pyrkii vaikuttamaan omaksi katsomaansa, tärkeään asiaan ja niinpä yhteisön viestintä käsittää yhteistoimintaa, lobbausta ja poliittista vaikuttamista.

Verkkokulttuurien ero

Kansalaisen viestintäosaaminen saattaa ratkaista hänen tulevaisuutensa. Näkyvissä on nimittäin kahdenlaista verkkokulttuuria. Ensimmäinen on suurten yritysten vetovoimalla toimiva bulkkikulttuuri, jonka symbolina on joka kodissa televisio varustettuna www- ja sähköpostiyhteyksillä. Tällainen läpikaupallistunut kulttuuri tarkoittaa sitä, että ihminen rakentaa koko identiteettinsä television varaan, ostaa television kautta ja pitää yhteyksiä television sähköpostilla. Kyseisen kulttuurin ihmisiltä vaaditaan interaktiivisuutta lähinnä shoppailuun ja mukaan pääsee vähäisilläkin verkkoviestintätaidoilla.

Toinen verkkokulttuuri uskoo verkkojen demokraattiseen ja vapauttavaan käyttöön. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoista kulttuuria, vaihtoehtoista informaatio- ja uutisvälitystä sekä jokaisen kansalaisen aktiivista osallistumista verkkoviestintään. Tässä kulttuurissa kansalaistuminen ei voi rakentua enää verkkokulttuurin ulkopuolelle. Vaihtoehtoiseen verkkokulttuuriin sitoutuminen merkitsee laajaa viestintäosaamista ja aloitteellista suhtautumista sekä yhteiskuntaan että viestintään.

Verkkoviestintä laajenee

Kansalaisyhteiskunnan toiminnassa viestintätavat ovat muuttumassa verkkoviestintäkeskeisemmiksi. Puhelin säilyttää kuitenkin asemansa verkkoviestinnän rinnalla ja joillekin se on ehkä ainoa tapa viestiä. Tällaiset henkilöt voisivat myös aktiivisesti osallistua kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen sellaisten yhteispalvelujen avulla, joilla viestin saa toimitetuksi perille itse valitsemallaan tavalla. Jotkut haluaisivat siirtyä verkkoviestintään mutta oma osaaminen ei riitä, eikä lähiympäristössä ole opastajaa. Tällöin kohtuuhintaisten tukihenkilöpalvelujen avulla motivoituneet kansalaiset voisivat olla mukana yhteisessä toiminnassa. Mikäli ihmisellä on motiivi yhteisöllisten asioiden hoitamiseen, liittymä ei lopulta tuota hänelle vaikeuksia ja hänen taitonsa kasvavat tekemisen myötä.

Kansalaisten näkökulmasta katsottuna oleellista on, että myös heidän roolinsa tunnustetaan uuden viestinnän kentässä. Tietoverkkojen sisältöä ei ole ainoastaan se, minkä tuottavat ammattilaiset. Sisältöä ovat myös mm. monenlaiset verkkokeskustelut, perheiden verkkoon siirtämät valokuvat, ammattiyhdistysten toimintasivut ja koululuokkien tekemät ryhmätyöt. Tällaisilla pientuotannoilla on usein hyvin pienet vastaanottajaryhmät mutta se ei vähennä niiden merkitystä. Kun sivuja on tuhansittain ja joka sivulla tuhat seuraajaa, syntyy miljoona käyttäjää ja viestittäjää.

Hyvinvointiyhteiskunnan vaikeudet

Hyvinvointivaltiota kohdanneet ongelmat, jopa kriisit ovat herättäneet kiinnostuksen kansalaisyhteiskuntaa kohtaan. Filip Wijkströmin mielestä kriisejä on kolme. Järjestelmäkriisin ilmentymä on lama. Taloudellinen kasvu ei poista kriisiä, sillä verotuloja ei kerry kasvun suhteessa. Kansalaisyhteiskunta kolmansine sektoreineen nähdään ratkaisuna tähän kriisiin. Toimintakriisiä luonnehtii julkisen palvelusektorin tehottomuus ja kustannusten nousu. Syinä pidetään institutionaalistumista eli järjestelmien vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja professionaalistumista eli ammattimaistumista. Institutionaalistumisen myötä rakenteet ovat muuttuneet sopimattomiksi verkostomaisille ja horisontaalisille toiminnoille. Kolmannen sektorin katsotaan julkista sektoria paremmin pystyvän vastaamaan verkostomaisen toiminnan haasteisiin. Legitimiteettikriisin taustalla on päätöksenteon etääntyminen kansalaisista ja palvelusektorin asiakkaista. Legitimiteettikriisin tuloksena koko hyvinvointivaltio koetaan epätyydyttäväksi. Tämän vuoksi kysytäänkin, voisiko jokin muu järjestelmä tuottaa palveluja julkisia järjestelmiä paremmin. Ratkaisuja etsitään mm. kolmannen sektorin suunnasta.

Utopia-ajattelussa suurennetaan tai lisätään yhteiskunnan, ihmisen lähiympäristön tai yhteisön hyviä puolia. Hyvinvointiyhteiskunta, joka on menettänyt utooppisen voimansa, on jo puolustusasemissa. Miten sitten hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalipolitiikka hoidetaan tietoyhteiskunnassa? Tietoyhteiskunta nähdään usein kapeasti joko taloudellisena tai teknisenä ilmiönä. Sosiologit ovat laajentaneet kenttää tarkastellen tietoyhteiskuntaa myös sosiaalis-kulttuurisena ilmiönä. Tietoyhteiskuntateorioissa ei kuitenkaan oteta huomioon kansalaisen arkea. Oletetaan tavallaan, että tietoyhteiskunta syntyy ihmisten ulkopuolella. Kansalaisen rooli on pahimmillaan syrjäytyneen sopeutujan ja parhaimmillaan tietoammatissa työskentelevän menestyjän. Tietoyhteiskuntateoriat eivät käsittele kansalaisten tämän päivän tekoja eli toiminnan, oppimisen ja kulutuksen merkitystä tulevaisuudelle.

Marja-Liisa Viherä
Edita
Helsinki 2000, ISBN 951-37-3292-4

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on kirjan kirjoittajan.

Arkistoitu sisältö

Tämä sisältö on siirretty palveluun editoimattomana sivuston edellisestä versiosta.