”Jos kerrankin mainitaan nuoret, lähen lätkimään!”

Osallistuin taannoin tilaisuuteen, jonka tarkoituksena oli etsiä ratkaisuja yksinäisyyden ongelmaan. Minut oli kutsuttu mukaan virittämään keskustelua yhtenä asiantuntijapaneelin jäsenenä. Nuorisoalaan perehtyneenä tarkastelin teemaa tietysti nuorten näkökulmasta. Yhtäkkiä puheeni keskeytti keski-ikäinen mies, silmin nähden tuohtuneena ja sanoi: – Jos täällä vielä kerrankin mainitaan sana nuoret, nousen saman tien tästä penkistä ja lähen lätkimään!

Lamaannuin hetkeksi. Mitä ihmettä tuo kaveri meinaa? Onko hän seonnut? Toinnuttuani ymmärsin, että mies oli otettava todesta, sillä kyseessä saattoi olla todellinen asiantuntija. Tarkkaan en muista, mitä sanoin. Taisin hädissäni uhata, että tulen omin käsin sitomaan hänet pöydän jalkaan kiinni, jotta hän jäisi.

Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että mies – olkoon hän vaikkapa Kari – oli ollut jo pidempään työttömänä ja kaipasi tekemistä sekä seuraa. Puheet nuorista eivät häntä koskettaneet. Heillähän oli perheet, koulut, nuorisotilat ja harrastuskerhot! Kaiken maailman asiantuntijat ja ammattilaiset, osallisuushankkeet ja nuorisotakuut! Mutta kuka puhuu hänenkaltaisten keski-ikäisten, yksinäisten puolesta? Kuka kuuntelee, kuka ottaa todesta ja auttaa?

Toinen tarinani kertoo Tuulasta, joka muutti avioeron jälkeen kolmen lapsensa kanssa vanhaan kotikyläänsä. Elämä pienituloisena yksinhuoltajana, remonttia huutavassa vanhassa talossa ja kaukana palveluista ei ollut helppoa. Mutta Tuula sinnitteli ja pärjäsi. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun vaikein vaihe oli jo ohitettu, Tuulan naapuriin muutti kyläläisille ennestään tuntematon yksinhuoltajaperhe. Uudet tulijat otettiin kylässä avosylin vastaan ja heille tarjottiin monenlaista apua. Järjestettiin remonttitalkoot, vietiin leivonnaisia ja lahjoitettiin tarvekaluja.

Tuulaakin pyydettiin talkoisiin mukaan, mutta hän ei osallistunut. Sen sijaan, että naapurin tilanne olisi herättänyt hänessä myötätuntoa, mieli täyttyikin vihasta ja katkeruudesta. Vaikeiden vuosien kokemukset tulvahtivat mieleen kuin ne olisivat tässä ja nyt. Miksi kukaan ei auttanut minua, kun olisin sitä niin kipeästi tarvinnut? Mikä uudessa tulijassa on parempaa ja arvokkaampaa?

Turvapaikanhakijoiden maahan tulo on herättänyt meissä suomalaisissa sekä myötätuntoa että vihaa. Myötätunto koetaan oikeana. Se kertoo, että ihminen on sivistynyt ja hyvä. Toisin kuin viha, joka on väärin ja tuomittavaa. Mutta voiko tunne olla väärä? Eivätkö kaikki tunteet ole osa ihmisyyttä?

Karin ja Tuulan tarinat herättävät pohtimaan, miten ymmärrämme tunteita ja miten reagoimme niihin. Tämä on tärkeää, sillä väärä reaktio voi vahvistaa ei-toivottua tunnetta. Ei Karia ja Tuulaa voi moittia heidän tunteistaan, sillä tunteet tulevat usein ihan puskista ja yllättävät ihmisen itsensäkin. Eivät niihin moraalisaarnat auta.

Asiantuntijat neuvovat, että vihan tunnetta ei saisi mitätöidä, vaan pyrkiä ymmärtämään sitä. Tämä ei tarkoita pahojen tekojen, vaan nimenomaan tunteiden hyväksymistä. Tunteiden logiikka on, että viha ruokkii vihaa ja myötätunto myötätuntoa.    

Pirjo Junttila-Vitikka
nuoriso- ja kasvatusalan moniottelija, Rovaniemi
pirjo.junttila-vitikka@pp.inet.fi