Uudet ja vanhat liikkeet

Kirjallisuudessa on tapana erottaa kollektiivinen toiminta yhteiskunnallisista liikkeistä. Edellinen voi olla lyhyt- tai pitkäkestoista kuten lakko työpaikalla mutta se voi olla myös hetkellinen purkaus kuten voiton juhliminen jääkiekkomestaruuden jälkeen. Riippuu monista tekijöistä, muuntuvatko mainitunkaltaiset sosiaaliset purkaukset yhteiskunnallisiksi liikkeiksi. Yhteiskunnallinen liike ei siten ole jokin valmis sosiaalinen muodostuma, eivätkä liikkeet synnyttyään välttämättä pysy sellaisina.

Kollektiivisen toiminnan tutkimus on tuottanut liioittelevia yleistyksiä, joista voisi mainita mm. käsityksen yhdistyslaitoksen yleisestä rappeutumisesta. Uskomuksen mukaan sille kuulunut identiteettien tuottaminen ja ruohonjuuritason intressien edustus on siirtynyt uudenlaisille liikkeille ja vaihtoehtoprojekteille. Niin ei suinkaan ole käynyt. Yhdistyslaitoksella on edelleen merkityksensä. Sitä paitsi useimmat vaihtoehtoprojektit ovat kaikkialla suuresta julkisuudestaan huolimatta sittenkin – ainakin toistaiseksi – vain marginaalisia ilmiöitä.

Uudet ja vanhat yhteiskunnalliset liikkeet
(Kaj Ilmonen)

Vanhojen liikkeiden peruslähtökohtien ongelmallistuminen liittyy sekä niiden elinkaaren vaiheeseen että vanhan teollisen yhteiskunnan toimintatilan ”umpeutumiseen”. Vanhat liikkeet ovat pettäneet ”lupauksensa” (emansipaatiosta) sikäli, että ne ovat modernisaatiota muokatessaan osallistuneet ”rationaalisina agentteina” siihen liittyvien ongelmien tuottamiseen. Liikkeet ovat ajan kuluessa kiinnittyneet valtiorakenteisiin ja jopa vastustajiinsa. Samalla ne ovat muuntuneet osaksi näitä ongelmia. Koska vanhat liikkeet ovat edelleen vahvoja yhteiskunnallisia vaikuttajia, ne ovat tehneet näistä ongelmista vaikeasti ratkaistavia.

Käsitykset uusien ja vanhojen liikkeiden eroista ovat korostuneet sen vuoksi, että tarkasteluissa ei ole vakioitu liikkeiden kehitysvaihetta. Vertailuja on tehty sellaisten vanhojen ja uusien liikkeiden välillä, joista edelliset ovat jo taantumavaiheessaan ja jälkimmäiset vasta alkuvaiheessaan. Kuitenkin vanhat liikkeet eivät varhaisvaiheessaan sanottavasti poikenneet uusista liikkeistä. Vanhat liikkeet loivat silloin toimintatilaa oikeudenmukaisuudelle ja muokkasivat omaa identiteettiään sen varassa.

Uusien liikkeiden identiteetit eivät ole yhden superarvon, oikeudenmukaisuuden, varassa. Ne tematisoivat useita ja väliin keskenään ristiriitaisiakin arvoja kuten vapautta, aitoutta ja luonnonmukaisuutta. Liikkeet säilyttävät identiteetin varaan perustuvan asemansa niin kauan kun ne ovat oppositioasemassa olemassaoleville asioiden tiloille. Niiden ote luomaansa toimintatilaan säilyy kuitenkin vain, mikäli ne kykenevät saamaan julkisuutta edustamilleen näkökulmille. Julkisuuteen pääseminen takaa myös sen, että uusilla liikkeillä on ainakin mahdollisuus luoda mielikuvaa itsestään ja vastustajistaan.

Jäsenten sitoutuminen uusiin liikkeisiin ei ole vahvaa, vaikka liikkeet kampanjoivatkin uudenlaisten moraalisten arvojen puolesta. Kiinnittymisen keveys johtuu osaksi siitä, että niiden yhteisöllisyys on lähinnä julkisuuden kautta luotua, symbolista. Jäsenyys säilyy vain niin kauan kun uusien liikkeiden jäsenet haluavat sitoa oman elämänprojektinsa niihin ts. elää liikkeiden moraalisten periaatteiden mukaisesti ja niin kauan kun liikkeet pystyvät tarjoamaan kehyksen jäsentensä elämäntavalle, jota olisi muuten yksin vaikea toteuttaa.

Osa uusista liikkeistä, kuten ympäristöliike, pyrkii universalisoimaan edustamiaan näkemyksiä ja arvoja sekä antamaan niille mm. legaalisia muotoja. Sikäli kun ne tässä onnistuvat eli kaikkien puolueiden esim. alkaessa ”vihertää”, ne ovat vaarassa menettää erityisyytensä ja kykynsä toimia identiteettiliikkeinä. Omien tavoitteiden saavuttamisen hintana olisi silloin niiden liikevoiman tyrehtyminen.

Osa liikkeistä taas ei yritäkään universalisoida tavoitteitaan ja institutionalisoitua. Niiden uutuus lienee lähinnä siinä, että ne tyytyvät asettumaan oppositioon vallitsevia näkemyksiä vastaan ja luomaan tilalle uusia merkitysavaruuksia. Vallitsevan ajattelun kehyksien purkamisessa sekä toiminnan näkyvän ja privaatin puolen yhdistämisessä on uusien liikkeiden voima mutta myös heikkous. Niiden suurimpana vaarana on käpertyminen pelkiksi jäsentensä ekspressiviteetin väyliksi ja marginalisoituminen lahkoiksi. Siinä asemassa ne eivät kykene enää tuottamaan edustamilleen merkityksille myönteistä mediajulkisuutta.

Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat (Martti Siisiäinen)

Suomalaiselle kollektiiviselle toiminnalle on kautta vuosikymmenten ollut tyypillistä yhdistysmuotoinen organisoituneisuus. Tärkeät yhteiskunnalliset liikkeet ovat lähes poikkeuksetta hyväksyneet formaalin yhdistyksen organisoitumismallikseen ja mukauttaneet toimintamuotonsa ja –sisältönsä sen vaatimuksiin. Tällä on ollut tärkeitä seurauksia liikkeiden käyttämille keinovalikoimille. Yleensä liikkeiden organisoituminen yhdistyksiksi on samalla merkinnyt valintaa ei-aktionististen, väkivaltaa karttavien ja lainkuuliaisten menetelmien puolesta.

Suomessa on osuvaa kuvata 1960-luvun liikkeitä välittäväksi muodoksi vanhojen ja uusien liikkeiden välillä. 1960-luvun lopun / 1970-luvun alun liikkeiden vaikutus 1980-luvun liikkeisiin oli kahtalainen. Yhtäältä uudet liikkeet omaksuivat monia 1960-luvun liikkeiden keinoista ja jatkoivat muutoinkin niiden linjoilla. Niin 1960-luvun kuin 1980-luvun liikkeet olivat leimallisesti opiskelijoiden ja nuoren keskiluokan liikkeitä. Toisaalta 1970-luvulla tapahtunut liikkeiden byrokraattis-dogmaattinen käänne ilmenee katkoksena suhteessa 1980-luvun liikkeisiin. Oli liikkeitä, jotka eivät noudattaneet vanhaa organisoitumisen kaavaa.

Kollektiivisen toiminnan keinovalikoiman osalta 1980-luvun liikkeet olivat siis varsin perinteisiä. Liikkeiden valistuksellinen, kommunikatiivinen funktio on tavallisesti edeltänyt suoran toiminnan muotoja, joihin on turvauduttu, kun sana ei ole tehonnut. Kommunikaatio ja järjestyneisyys, anarkian (terrorismista puhumattakaan) torjuminen, vakavuus karnevaalin kustannuksella ovat olleet ulkoisia liikkeiden tunnusmerkkejä 1980-luvullakin. Kollektiivisen toiminnan keinovalikoima on siten muuttunut hitaasti säilyttäen perinteisen ytimensä 1980-luvun ekologisissa liikkeissä ja vieläpä talonvaltauksissakin.

Kaj Ilmonen, Martti Siisiäinen (toim.)
Vastapaino
Tampere 1998, ISBN 951-768-039-2

*Tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelien kirjoittajien.